Minustako fitnesskilpailija?

Jutan mainiosta blogikirjoituksesta inspiroituneena Minna ja minä pohdimme tänään salilla laajemmin, miksi ihmiset treenaavat. Mikä heitä motivoi, mitä he hakevat liikunnalta, mihin tavoitteisiin he pyrkivät? On selvää, ettei jokainen havittele täydelliseksi hiottua, kireää fysiikkaa. Sitten taas löytyy ihmisiä, jotka ovat tyytymättömiä ulkomuotoonsa, odottavat jokaisen maanantain tuovan uuden, terveemmän alun elämälle, imevät naistenlehtien vinkit ja toteuttavat niitä muutaman kuukauden, kunnes into jälleen lakkaa, ja on aika palata takaisin lähtöpisteeseen. Juuri he ovat otollisin kohderyhmä PT-palveluille. Kuinka saada tällainen asiakas täysillä mukaan projektiin ja innostaa häntä liikkumaan myös itsenäisesti ja ottamaan liikunnasta luonnollisen osan arkea?

Jokainen urheilija tietää, että oli laji mikä tahansa, se vaatii sitoutumista, uhrautumista, omistautumista ja priorisointia. Ennen kaikkea keskittymistä. Kokemassamme valmennuksessa keskittymisen merkitystä on erityisesti painotettu. Salitreeniin käytettävä aika ei ole pitkä, mutta sitäkin huolellisemmin siihen tulee satsata jokainen ajatus: onko kohdelihas työssä, milloin lihas supistuu ja milloin taas venyy, onko intensiteetti riittävä, kauanko palautumiseen sarjojen välillä tarvitaan aikaa?

Tämä sitoutuminen puuttuu monelta. Asiat halutaan mulle heti, tänne ja nyt. Minna Pajulahden kroppaa ei kukaan saa muutamassa kuukaudessa. Tarvitaan vuosien, valehtelematta vuosikymmenien, säännöllinen ja pitkäjänteinen työ. Ajatus ehkä pelottaa: pystynkö panostamaan vaaditulla tasolla jopa kymmenen vuotta yhteen ainoaan harrastukseen, josta voisi puhua pikemminkin elämäntapana?

Minnan kunto vaatii kisakaudella satoja onnistuneita harjoitustunteja, jotta kilpailuihin tarvittava fysiikka saavutetaan. MikesirenPhoto.com

Uskon, että suurin osa kehityksestä tai vaihtoehtoisesti kehittymättömyydestä lähtee kuuluisasta korvien välistä. En tarkoita, että vähemmän liikkuvat olisivat tyhmiä, laiskoja tai saamattomia. Ei, en missään nimessä. Päinvastoin, onneksi meillä on erilaisia kiinnostuksen kohteita, ja luojan kiitos, Suomi ei ole pullollaan saleilla pumppaavia tiukkaperseitä. Jos salitouhuiluun haluaa kuitenkin panostaa sataprosenttisesti, ei riitä, että salilla veivataan jotakin vähän sinne päin. Viimeistään silloin, kun näin ensi kertaa livenä kilpailuihin dieettaavia finesskilpailijoita, tajusin, kuinka tarkka ja säntillinen jokaisen päivän jokaisena tuntina varsinkin on-seasonilla tulee olla.

Omaan harjoitteluunsa tyytymättömillä voi kuitenkin olla taustalla negatiivisia kokemuksia liikunnasta. Koulun liikuntatunneilla opettaja on voinut huutoäänestyksillä huudattaa aina joukkueen viimeisimmäksi, vapaa-ajan harrastuksissa epäpätevä valmentaja on saattanut haukkua lahjattomaksi köntykseksi tai vanhemmat ovat ehkä harjoituksiin pakottamisellaan lytänneet motivaation potentiaalisesta jalkapalloilijan urasta. Tällöin motivointi ja oikean liikkumismuodon löytäminen ovat aikuisiällä ensiarvoisen tärkeitä seikkoja. Lisäksi liikunnanopettajan opinnoistani ammentaen koululiikunnan merkitystä ei voi liiaksi korostaa. Toki opetussuunnitelmaan merkityt tavoitteet poikkeavat kehonrakennuksen vaatimuksista (hyvä niin), mutta pääajatuksena on liikunnan muodostuminen osaksi elämää ja arkea, hyvinvoinnin tueksi. Tämä saavutetaan kasvatuksellisesti oikeanlaisella pedagogiikalla.

Jos tavoitteena on siis liikunnallisen ulkomuodon saavuttaminen ilman sen kummempia kisatavoitteita, neuvoisin etsimään oikeasti sellaisen liikuntamuodon, josta nauttii. Ei ole mitään järkeä lähteä piiskaamaan itseään salille, jos mieli vetää kuitenkin metsiin patikoimaan ja keväthangille hiihtämään. Hyvään oloon löytyy myös lempeitäkin lajeja, kehonhuoltoa, pilatesta ja joogaa, jotka tukevat kaikkia urheilulajeja. Mikäli omaehtoinen liikkuminen tuntuu hankalalta, kannattaa tutustua paikkakunnan sali- ja ryhmäliikuntatarjontaan, jumppaseurojen ja kansalaissopistojen liikuntakursseihin, opiskelu- ja työpaikan pelivuoroihin tai lähteä vaikka aina sovittuna aikana kaverin kanssa lenkille. Tällöin sitoutuu huomaamattaan harrastukseen ja saa ehkä sytytettyä uudelleen kipinän liikkumiseen.

Toisaalta fitnesskilpailijoille haluaviksi haluaisin muistuttaa, että mielestäni jokaisen tulisi miettiä, kuinka paljon on valmis panostamaan saavuttaakseen huippuunsa hiotun fysiikan. Antaako elämäntilanne myöten? Kuinka mahdollinen perhe ja lapset asiaan suhtautuvat? Entä riittääkö budjetti, kun jo pelkästään ruoka saattaa muuttua harrastuksen myötä suureksi rahareiäksi? Pystynkö jättämään päihteet vähemmälle, jopa kokonaan pois? Ehkä tärkeimpänä, kestääkö päänuppi välillä kovaakin piiskaamista, ulkopuolisen kritiikkiä, hermoja raastavia dieettejä ja aikataulujen sumplimista? Tietenkään kaikkeen ei ole pakko vastata heti. Saa ja pitääkin epäonnistua, erehtyä, palata taaksepäin ja mennä taas pienin askelin eteenpäin. Kannattaa kuitenkin koettaa aina, jos pienikin liekki kytee sisällä. Rohkea ei ole se, joka ei pelkää vaan se, joka pelkää, mutta pelosta huolimatta uskaltaa yrittää.

Kaikille uskallusta unelmoida ja ennen kaikkea halua toteuttaa haaveet!

Anu ja Minna

P.S. Sattumoisin Fastin sivuille oli ilmestynyt juuri 29.2.2012 julkaistu Minna Pajulahden motivointipostaus unelmille omistautumisesta ja uusista tulevaisuuden kuvioista. Kannattaa tsekata!

Tyttö, sinun ei tarvitse todistaa muille olevasi vahva

Mietin pitkään, olisiko tarkoituksenmukaista avautua omasta treeni- ja syömishistoriasta. Haluaisin kuitenkin, että tämä postaus rohkaisisi niitä, joilla on ollut ongelmia syömisen ja oman kehonkuvansa kanssa. Asioita ei tarvitse hävetä, niihin saa ja pitää hakea apua eikä jäädä painimaan ongelmien kanssa yksin. Muistutan, että fitnessharrastus vaatii tervettä suhtautumista syömiseen ja valmiutta olla kuulemaan joskus kovaakin kritiikkiä kropastaan. Ihannefysiikan saavuttaminen ei tee onnellisemmaksi eikä ratkaise mielen ongelmia. Siksi laji ei ole apu eikä ratkaisu, jos on ongelmia syömisessä, liikkumisessa, kehonkuvassa ja itsetunnossa.

Päivittäinen päätön liikunta ja aivan liian vähäinen syöminen ainoastaan söivät lihasta.

Ei ole salaisuus, että olen sairastanut anoreksiaa ja ortoreksiaa. Ensimmäisiä anoreksiajaksoja muistan kokeneeni 10-vuotiaana, ja siitä lähtien ne ovat vuorotelleet ortoreksian kanssa milloin lievempinä, milloin vahvempina aina päälle parikymppiseksi saakka. Viimeisin ortoreksiajaksoni keväällä 2010 uuvutti minut paitsi fyysisesti etenkin henkisesti totaalisesti. Jossain vaiheessa makasin sängyn pohjalla kolme päivää, lähinnä nukkuen pois väsymystä. Opiskelut jäivät. Ei, edelleenkään en ole marttyyrisankari, vain ainoastaan olin sairas.

Tässä kuvassa taisin olla suht terveessä painossa, mutta syöminen ja liikkuminen olivat pakonomaista.

En halua itselleni jonkinlaista perfektionistin viittaa enkä missään nimessä ihannoi syömishäiriöitä. En siis halua tehdä tästä mitään pro-ana-ylistystä. Syömishäiriö on siitä kavala sairaus, että se on ennen kaikkea psyykeen sairaus eikä missään nimessä läheskään aina näy päällepäin. Toimintamekanismit ovat hyvinkin samat riippumatta, onko kyseessä anoreksia, bulimia, BED, ortoreksia vai sekoitus näitä. En ole psykologi, mutta uskoisin, että häiriökäyttäytymisellä olen pyrkinyt hallitsemaan itseäni ja tasapainottamaan pakko-oireilla ahdistusta. Ehkä se on liittynyt myös osana aikuiseksi kasvamisprosessia henkisellä tasolla.

Jossain vaiheessa kuvittelin olevani terve kuin pukki, täynnä energiaa ja virtaa. Taisin käydä jonkinlaisella stressitilan tuomalla höyrykäynnillä.

Halusin fitnesstouhuun valmentajan seuraamaan, että homma pysyy järkevänä. Mitä vanhemmaksi olen tullut sitä lievemmäksi syömishäiriö on tullut. Ehkä syömishäiriö pysyy kuitenkin koko ajan jollain tapaa osana persoonaa. En tiedä, saako sitä kokonaan kitkettyä pois. Nykyisin koen kuitenkin olevani terve: pystyn puhumaan avoimesti taustastani, nauramaan myös itselleni ja näkemään kehoni realistisesti. En pelkää syömistä enkä painonnousua eikä minulla ole pakottava tarve liikkua. Niin, ulkonäkö ei todellakaan ole koko elämä eikä tee kenestäkään onnellisempaa. Liikunta on kuitenkin se juttu, joka minua motivoi ja joka antaa mielettömät fiilikset. Toki olen edelleen kriittinen, mutta se mielestäni kuuluukin tähän lajiin ja toisaalta otan asiat huumorilla.

Tässä oli vielä vähän lihasta, mutta puolen vuoden päästä kuvan otosta liikuntamäärät olivat vain kasvaneet ja ruokamäärä vähentynyt, mikä johti totaaliseen uupumukseen. Juu, naamassa hammastahnaa finnien päällä 😀

Jos olen joskus haaveissani kymmenen vuoden päästä kisalavoilla huippukunnossa, haluaisin olla motivaationa ja kannustuksena muille. Olen monesti miettinyt, että fitnessharrastus on niin oman kuplan sisällä olevaa ähkimistä ja pullistelua, että siitä olisi hyvä ammentaa myös jollain tapaa muille. Ihailen esimerkiksi upeaa Tanji Johnsonia, joka on valtava inspiraation lähde. Me olemme kuitenkin ennen kaikkea tässä maailmassa muita varten, tekemässä parempaa yhteiskuntaa kaikille elää. Jos olen tällä tekstillä kannustanut jotakuta, olen iloinen.

Toivon, että keskustelet hetken itsesi kanssa. Kuka olet, mitä haluat, mikä tekee sinut onnelliseksi? Ei, se ei ole paino, ei isommat rinnat, pidemmät ripset, hoikempi vyötärö. Se, mitä teet ja mistä nautit, koeta löytää oma juttusi. Meillä kaikilla on joku vahvuus. Jos et ole vielä löytänyt sitä, jatka etsimistä.

Toivotan kaikille haastavaa mutta ennen kaikkea antoisaa retkeä itsetuntemukseen!

Anu

P.S. Kuvilla ei ole tarkoitus ihannoida vähärasvaista, laihaa olemusta vaan näyttää, ettei kroppa todellakaan ole optimaalisessa tilassa eikä lihasmassan määrällä juurikaan juhlittu. Lisäksi jatkuva alhainen rasvaprosentti on naisille vaarallinen.