Tyttö, sinun ei tarvitse todistaa muille olevasi vahva

Mietin pitkään, olisiko tarkoituksenmukaista avautua omasta treeni- ja syömishistoriasta. Haluaisin kuitenkin, että tämä postaus rohkaisisi niitä, joilla on ollut ongelmia syömisen ja oman kehonkuvansa kanssa. Asioita ei tarvitse hävetä, niihin saa ja pitää hakea apua eikä jäädä painimaan ongelmien kanssa yksin. Muistutan, että fitnessharrastus vaatii tervettä suhtautumista syömiseen ja valmiutta olla kuulemaan joskus kovaakin kritiikkiä kropastaan. Ihannefysiikan saavuttaminen ei tee onnellisemmaksi eikä ratkaise mielen ongelmia. Siksi laji ei ole apu eikä ratkaisu, jos on ongelmia syömisessä, liikkumisessa, kehonkuvassa ja itsetunnossa.

Päivittäinen päätön liikunta ja aivan liian vähäinen syöminen ainoastaan söivät lihasta.

Ei ole salaisuus, että olen sairastanut anoreksiaa ja ortoreksiaa. Ensimmäisiä anoreksiajaksoja muistan kokeneeni 10-vuotiaana, ja siitä lähtien ne ovat vuorotelleet ortoreksian kanssa milloin lievempinä, milloin vahvempina aina päälle parikymppiseksi saakka. Viimeisin ortoreksiajaksoni keväällä 2010 uuvutti minut paitsi fyysisesti etenkin henkisesti totaalisesti. Jossain vaiheessa makasin sängyn pohjalla kolme päivää, lähinnä nukkuen pois väsymystä. Opiskelut jäivät. Ei, edelleenkään en ole marttyyrisankari, vain ainoastaan olin sairas.

Tässä kuvassa taisin olla suht terveessä painossa, mutta syöminen ja liikkuminen olivat pakonomaista.

En halua itselleni jonkinlaista perfektionistin viittaa enkä missään nimessä ihannoi syömishäiriöitä. En siis halua tehdä tästä mitään pro-ana-ylistystä. Syömishäiriö on siitä kavala sairaus, että se on ennen kaikkea psyykeen sairaus eikä missään nimessä läheskään aina näy päällepäin. Toimintamekanismit ovat hyvinkin samat riippumatta, onko kyseessä anoreksia, bulimia, BED, ortoreksia vai sekoitus näitä. En ole psykologi, mutta uskoisin, että häiriökäyttäytymisellä olen pyrkinyt hallitsemaan itseäni ja tasapainottamaan pakko-oireilla ahdistusta. Ehkä se on liittynyt myös osana aikuiseksi kasvamisprosessia henkisellä tasolla.

Jossain vaiheessa kuvittelin olevani terve kuin pukki, täynnä energiaa ja virtaa. Taisin käydä jonkinlaisella stressitilan tuomalla höyrykäynnillä.

Halusin fitnesstouhuun valmentajan seuraamaan, että homma pysyy järkevänä. Mitä vanhemmaksi olen tullut sitä lievemmäksi syömishäiriö on tullut. Ehkä syömishäiriö pysyy kuitenkin koko ajan jollain tapaa osana persoonaa. En tiedä, saako sitä kokonaan kitkettyä pois. Nykyisin koen kuitenkin olevani terve: pystyn puhumaan avoimesti taustastani, nauramaan myös itselleni ja näkemään kehoni realistisesti. En pelkää syömistä enkä painonnousua eikä minulla ole pakottava tarve liikkua. Niin, ulkonäkö ei todellakaan ole koko elämä eikä tee kenestäkään onnellisempaa. Liikunta on kuitenkin se juttu, joka minua motivoi ja joka antaa mielettömät fiilikset. Toki olen edelleen kriittinen, mutta se mielestäni kuuluukin tähän lajiin ja toisaalta otan asiat huumorilla.

Tässä oli vielä vähän lihasta, mutta puolen vuoden päästä kuvan otosta liikuntamäärät olivat vain kasvaneet ja ruokamäärä vähentynyt, mikä johti totaaliseen uupumukseen. Juu, naamassa hammastahnaa finnien päällä 😀

Jos olen joskus haaveissani kymmenen vuoden päästä kisalavoilla huippukunnossa, haluaisin olla motivaationa ja kannustuksena muille. Olen monesti miettinyt, että fitnessharrastus on niin oman kuplan sisällä olevaa ähkimistä ja pullistelua, että siitä olisi hyvä ammentaa myös jollain tapaa muille. Ihailen esimerkiksi upeaa Tanji Johnsonia, joka on valtava inspiraation lähde. Me olemme kuitenkin ennen kaikkea tässä maailmassa muita varten, tekemässä parempaa yhteiskuntaa kaikille elää. Jos olen tällä tekstillä kannustanut jotakuta, olen iloinen.

Toivon, että keskustelet hetken itsesi kanssa. Kuka olet, mitä haluat, mikä tekee sinut onnelliseksi? Ei, se ei ole paino, ei isommat rinnat, pidemmät ripset, hoikempi vyötärö. Se, mitä teet ja mistä nautit, koeta löytää oma juttusi. Meillä kaikilla on joku vahvuus. Jos et ole vielä löytänyt sitä, jatka etsimistä.

Toivotan kaikille haastavaa mutta ennen kaikkea antoisaa retkeä itsetuntemukseen!

Anu

P.S. Kuvilla ei ole tarkoitus ihannoida vähärasvaista, laihaa olemusta vaan näyttää, ettei kroppa todellakaan ole optimaalisessa tilassa eikä lihasmassan määrällä juurikaan juhlittu. Lisäksi jatkuva alhainen rasvaprosentti on naisille vaarallinen.

minna

6 vastausta artikkeliin “Tyttö, sinun ei tarvitse todistaa muille olevasi vahva”

  1. Teidän bloginne rohkaisee varmasti monia! Minna on pudottanut painoa ja Anu hankkinut lisää. Molemmat näyttävät nyt elinvoimaisilta ja hyvältä! Olisi kiva saada postaus fitnessin aloittamisesta! Tietoa löytyy niin hajanaisesti! Mistä kaikki alkaa? Miten jatkuu? Miten löytyy samanhenkistä seuraa? 🙂

  2. Kiitos! 🙂 Laitetaan ehdottomasti postausehdotus mieleen. Itse ainakin tutustuin alussa kattavaan wwww.fitnessflow.org sivustoon ja tuttuun pakkotoisto.comiin, josta hain sopivia fitnessvalmentajia. Minnan kanssa tutustuttiin sitten yhteisen valmentajan ja saman treenipaikan myötä varsin luontevasti 🙂 Samanhenkistä porukkaa löytyy taatusti, kun pääset tutustumaan lajin harrastajiin. Kannattaa verkostoitua vaikka Facebookissa ja ehdottomasti tulla seuraamaan kevään kisoja. IFBB järjestää muistaakseni myös fitnessleirejä, joissa voi tutustua paitsi itse lajiin ja sen vaatimukseen myös muihin kiinnostuneisiin.

    Intoa harrastukseen! Tosin tämä on melkein enemmän kuin pelkkä harrastus 😉

    -Anu

  3. Kiitos Anu!! itse olen jonkun aikaa kärsinyt bulimiasta ja pikkuhiljaa olen päässyt siitä eroon. Olen puhunut asiasta vain muutamalle läheiselle ja tiedän sen olleen isoin osa paranemisprosessia. Itse en asiasta näin avoimesti pystyisi vielä puhumaan. On todella hienoa, että avauduit asiasta täällä blogissa. Muutamat kyyneleet tuli vierätettyä, koska samastuin niin kuvailemiisi tunteisiin. Tuli hyvä olo, Sinusta oli apua 🙂

  4. Heippa! Nyt kuule täältäkin kohta kyyneleet tulevat: et usko, miten hienoa kuulla, että olet saanut kerrottua läheisille ja sitä kautta edistettyä paranemista 🙂 On todella helpottavaa, ettei taakkaa tarvitse yksin kantaa ja toisaalta huomata, että läheisetkin haluavat vain auttaa ja tukea. Puhuminen ja sitä kautta tunteiden läpikäyminen auttoivat myös minullakin paranemisprosessia. Toivon, että pystyisit joskus vielä olemaan avoin asian kanssa, mutta anna itsellesi aikaa 🙂 Syömiseen liittyvät ongelmat ovat vain jostain syystä arkoja ja intiimejä asioita, vaikka minusta niissä ei ole enää mitään hävettävää.

    Mahtavaa kevättä sinulle! 🙂

  5. Jossain vaiheessa olen varmasti tuntenut jonkinlaista mielihyvää alhaisesta painostani ja kuivasta olemuksestani ja kuvitellut, että minulla on enemmän tahdonvoimaa ja itsekuria kuin muilla ”lepsuilla lihavilla”. Nyt en enää ihastele alipainoa tai mahdollisimman pientä olemusta, vaan minulle on oikeastaan melko sama, mitä muut painavat tai mitä itse painan. En halua kannustaa ketään minkänlaiseen syömishäiriöitä ihannoivaan käyttäytymiseen. Tuohon aikaan, vaikka laiha olinkin, olin jatkuvasti ahdistunut ja surullinen.

    -Anu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta