 |
| Jotta sukujuhlista olisi selvinnyt hengissä, täytyi napata pari lisänappia. |
Viikonloppu meni erittäin harvinaisissa merkeissä: sukujuhlissa. Minuahan ei saa millään houkuttimilla tekemään poikkeuksia, erikoisjärjestelyitä, joustamisia tai mitään muutakaan, mikä haittaisi treeniä, ruokailua tai lepoa. Minun on saatava treenata viisi kertaa viikossa, syödä tasan kolmen tunnin välein, milligrammalleen oikea määrä ja levätä kaikki muu aika. (Huom. Itseironia-varoitus, vaikka tosin jokainen tuttavani voisi allekirjoittaa tämän.)
Ajattelin kuitenkin kerrankin, ilmeisen herkässä mielentilassa näin lähestyvän joulun kunniaksi, suostua juhliin. Mutta tietenkin tämä vaati etukäteen huolellisen organisoinnin: aamuyöstä lenkin ja aamusta salitreenin sekä kymmenittäin eväsbokseja matkaan. Juhlat olivat mukavat, kiitos siitä kaikille. Ruoka oli varmasti hyvää, mutta niin olivat omat eväätkin.
Kauppalehdessä oli toimittaja Anneli Hertsin oiva huomio suomalaisten nurinkurisesta suhtautumisesta ruokaan: ”Sodat nähnyt mummo tuputtaa, vaikka vieraat ovat jo ratkeamaisillaan. Seuraavakin sukupolvi syö pilaantuneita pöperöitä, kun mitään ei raaski viskata roskiin. Nykyiset ruokaterroristit taas tekevät omista erikoisruokavalioistaan lounaan pääpuheenaiheen.”
Olenko ruokaterroristi? Ok, puheenaiheet kävivät pöytäkeskustelussa paljon painonpudotuksessa ja kevään kisoihin valmistautumisessani. Mutta puolustuksekseni sanottakoon, että ainakin yritin olla kohtelias. En halunnut tehdä itsestäni numeroa, en valittaa kenenkään muun kermakakkupaloista, en tuputtaa dieetille, en nostaa itseäni muita ylemmäksi, en olla terveellisyyden perikuva.
 |
| Kuin joku imelä Me Naisten -reseptiotos. Mutta oikeasti hyvää. |
Tämä on kilpalaji. Haluan menestyä ja olen valmis tekemään sen eteen (itsekkäitäkin) valintoja. Tähän lajiin kuuluu ruokavalion tarkkailu. Minnan kanssa joskus puhuimme, että sokea tarvitsee opaskoiraa, kuuro kuulolaitetta ja rampa pyörätuolia. Tarvitseeko syömishäiriöinen tarkkaa dieettiruokavaliota? Missä on normaalin, sosiaalisesti hyväksyttävän ruokakäyttäytymisen raja? Olen varmaan monen mielestä syömishäiriöinen. Mielestäni selkein ero syömishäiriöihin on kuitenkin tunteiden, pakonomaisten rituaalien ja ehdottomuuden kytkeytyminen ruokaan ja syömiseen. Näistä olen tietoisesti oppinut pois. Ruokaa voi syödä normaalisti muiden seurassa, vaikka olisi omat eväät. Kisakauden ulkopuolella voi hyvällä omatunnolla nauttia silloin tällöin ravintolassa mehevän pihvin ja lasillisen punaviiniä, jopa – kääk- käydä Mäkkärissä. Dieetti on kuitenkin ehdoton, ja se tähtää mahdollisimman hyvään kisakuntoon. Silloin ruokaa on mietittävä huolella, mutta nopeasti dieettikin rutinoituu ja valinnat tulevat luonteviksi. Nykyään kuitenkin kauppahyllyjen tursutessa – anteeksi ruma sana – kaikkea paskaa on jokaisen tehtävä valintoja terveytensä eteen, ajatteli sitä sitten tietoisesti tai ei.
Useimmille ruoka on nautintoa ja ruokailu merkittävä sosiaalinen tapahtuma. Kaikkiin nautintoaineisiin liittyy kuitenkin myös niiden väärinkäyttö. Itse ainakin tunnustan aivan liian useasti käyttäneeni väärin ruokaa, usein väsymykseen ja ahdistukseen. En halua enää koskaan palata siihen. Ajattelen ruoan tukevan kehittymistäni, mutta samalla osaan nauttia dieettieväistä. Tottakai dieetilläkin saa ruoasta nauttia! Jos jatkuvasti ajattelee joutuvansa kieltäytymään siitä, tästä ja tuosta ja voivottaa suklaan perään, dieetti karahtaa alkuunsa. Minä saan syödä tuoreita vihanneksia, mureaa broileria, pitkään hautunutta puuroa, makeita marjoja, raikasta rahkaa, herkullisia pähkinöitä.
Jottei treeni unohtuisi, uusi reeniohjelma korkattu. Ette te treenikuvilla mitään tee, kunhan mä näyn.
 |
| Siis ei niinku yhtään meikkiä, ääk, sanokaa nyt, et oon kauhee, vaikka tietenkin haluisin oikeesti kuulla, et oon niin kaunis. |
