lokakuu 2012

Jotta sukujuhlista olisi selvinnyt hengissä, täytyi napata pari lisänappia.

Viikonloppu meni erittäin harvinaisissa merkeissä: sukujuhlissa. Minuahan ei saa millään houkuttimilla tekemään poikkeuksia, erikoisjärjestelyitä, joustamisia tai mitään muutakaan, mikä haittaisi treeniä, ruokailua tai lepoa. Minun on saatava treenata viisi kertaa viikossa, syödä tasan kolmen tunnin välein, milligrammalleen oikea määrä ja levätä kaikki muu aika. (Huom. Itseironia-varoitus, vaikka tosin jokainen tuttavani voisi allekirjoittaa tämän.)

Ajattelin kuitenkin kerrankin, ilmeisen herkässä mielentilassa näin lähestyvän joulun kunniaksi, suostua juhliin. Mutta tietenkin tämä vaati etukäteen huolellisen organisoinnin: aamuyöstä lenkin ja aamusta salitreenin sekä kymmenittäin eväsbokseja matkaan. Juhlat olivat mukavat, kiitos siitä kaikille. Ruoka oli varmasti hyvää, mutta niin olivat omat eväätkin.

Kauppalehdessä oli toimittaja Anneli Hertsin oiva huomio suomalaisten nurinkurisesta suhtautumisesta ruokaan: ”Sodat nähnyt mummo tuputtaa, vaikka vieraat ovat jo ratkeamaisillaan. Seuraavakin sukupolvi syö pilaantuneita pöperöitä, kun mitään ei raaski viskata roskiin. Nykyiset ruokaterroristit taas tekevät omista erikoisruokavalioistaan lounaan pääpuheenaiheen.”

Olenko ruokaterroristi? Ok, puheenaiheet kävivät pöytäkeskustelussa paljon painonpudotuksessa ja kevään kisoihin valmistautumisessani. Mutta puolustuksekseni sanottakoon, että ainakin yritin olla kohtelias. En halunnut tehdä itsestäni numeroa, en valittaa kenenkään muun kermakakkupaloista, en tuputtaa dieetille, en nostaa itseäni muita ylemmäksi, en olla terveellisyyden perikuva.

Kuin joku imelä Me Naisten -reseptiotos. Mutta oikeasti hyvää.

Tämä on kilpalaji. Haluan menestyä ja olen valmis tekemään sen eteen (itsekkäitäkin) valintoja. Tähän lajiin kuuluu ruokavalion tarkkailu. Minnan kanssa joskus puhuimme, että sokea tarvitsee opaskoiraa, kuuro kuulolaitetta ja rampa pyörätuolia. Tarvitseeko syömishäiriöinen tarkkaa dieettiruokavaliota? Missä on normaalin, sosiaalisesti hyväksyttävän ruokakäyttäytymisen raja? Olen varmaan monen mielestä syömishäiriöinen. Mielestäni selkein ero syömishäiriöihin on kuitenkin tunteiden, pakonomaisten rituaalien ja ehdottomuuden kytkeytyminen ruokaan ja syömiseen. Näistä olen tietoisesti oppinut pois. Ruokaa voi syödä normaalisti muiden seurassa, vaikka olisi omat eväät. Kisakauden ulkopuolella voi hyvällä omatunnolla nauttia silloin tällöin ravintolassa mehevän pihvin ja lasillisen punaviiniä, jopa – kääk- käydä Mäkkärissä. Dieetti on kuitenkin ehdoton, ja se tähtää mahdollisimman hyvään kisakuntoon. Silloin ruokaa on mietittävä huolella, mutta nopeasti dieettikin rutinoituu ja valinnat tulevat luonteviksi. Nykyään kuitenkin kauppahyllyjen tursutessa – anteeksi ruma sana – kaikkea paskaa on jokaisen tehtävä valintoja terveytensä eteen, ajatteli sitä sitten tietoisesti tai ei.

Useimmille ruoka on nautintoa ja ruokailu merkittävä sosiaalinen tapahtuma. Kaikkiin nautintoaineisiin liittyy kuitenkin myös niiden väärinkäyttö. Itse ainakin tunnustan aivan liian useasti käyttäneeni väärin ruokaa, usein väsymykseen ja ahdistukseen. En halua enää koskaan palata siihen. Ajattelen ruoan tukevan kehittymistäni, mutta samalla osaan nauttia dieettieväistä. Tottakai dieetilläkin saa ruoasta nauttia! Jos jatkuvasti ajattelee joutuvansa kieltäytymään siitä, tästä ja tuosta ja voivottaa suklaan perään, dieetti karahtaa alkuunsa. Minä saan syödä tuoreita vihanneksia, mureaa broileria, pitkään hautunutta puuroa, makeita marjoja, raikasta rahkaa, herkullisia pähkinöitä.

Jottei treeni unohtuisi, uusi reeniohjelma korkattu. Ette te treenikuvilla mitään tee, kunhan mä näyn.

Siis ei niinku yhtään meikkiä, ääk, sanokaa nyt, et oon kauhee, vaikka tietenkin haluisin oikeesti kuulla, et oon niin kaunis.

Aamupuuro on jokaiselle bodarille elinehto. Hyvistä hiilareista saa pitkälle päivään puhtia!

Rakastan syksyä. Perisuomalaisesti nautin melankoliasta, pimeistä aamuista ja illoista, sateesta, koleasta, viimasta, pakkasöistä, jäätyneestä sammaleesta, joka rusahtelee aamulenkillä kengänpohjien alla – ja tietenkin lämpimästä kotikolosta, johon bodari voi käpertyä iltaisin hiljentymään.

Olen nauttinut yksinäisyydestä, omaan tahtiin tekemisestä ja kiirettömyydestä. Minulla ei ole oikeastaan mitään kummempaa kerrottavaa. Simppeliä elämää, en kaipaa muuta.

Minulle on ollut vaivatonta mennä nyt omien aikataulujen mukaan, joten yhteispostauksia ei ole valitettavasti kuulunut. Minnan kanssa onneksi näemme viikottain, ja on ollut todella piristävää ja rikastuttavaa jakaa ajatuksia muiden saman lajin harrastajien kesken esimerkiksi yhteisissä rapputreeneissä Harjulla. Vaikka yksinäiseen puurtamiseen on minulle luontaisesti tuttua vajota, muistutan itselleni myös muiden tapaamisen tärkeydestä. Mieltä piinaavat ajatusmytyt selviävät paljon paremmin muiden kanssa keskustellessa kuin itsekseen vatvoessa.

Toivon, että blogi näyttäisi jatkossakin meidän molempien näköiseltä, myös Minnan. Haluan kirjoittaa rehdisti, kiertelemättä, kaunistelematta tai esittämästä mitään muuta. Toki liioittelulla, maalailulla ja tekstin värittämisellä on tarkoitus pitää lukijat edes jotenkuten kiinnostuneina, mutta oikeasti tässä mennään nöyrin mielin kohti kevättä. Olenkin ollut hieman harmissani siitä, että blogi alkaa näyttää kohta liikaa ainoastaan minun näköiseltä. Muuttuuko blogi? Olen oikeasti melko ujo, hiljainen, erakko, oman tien kulkija. Jatkuva hypettäminen ja itsensä esille tuominen alkaa jopa välillä etoa, mutta toisaalta pidän esiintymisestä ja kaipaan huomiota – mutta rajansa kaikella. Treenaminen on minulle asia, jossa haluan upota omaan tekemiseen, keskittyä, tuntea. Uskon, että blogi elää ja muuttuu meidän molempien elämäntilanteiden mukana, ja tietysti olisi hienoa, jos vielä lukijoiden mielenkiinto pysyisi yllä.

Tänään oli hyvä päivä. Reipas, mutta suht rauhallinen aamulenkki ja takareisi-pohjetreeni. Oli jo ihan sellainen olo, että kohta tulee joulu.

Rapsakkaa lokakuun loppua!

Anu

Sympaattisen Kertun kirjoituksista saa kummasti hymyä ja energiaa päiviin!