Ruokaterroristi sukujuhlissa

Jotta sukujuhlista olisi selvinnyt hengissä, täytyi napata pari lisänappia.

Viikonloppu meni erittäin harvinaisissa merkeissä: sukujuhlissa. Minuahan ei saa millään houkuttimilla tekemään poikkeuksia, erikoisjärjestelyitä, joustamisia tai mitään muutakaan, mikä haittaisi treeniä, ruokailua tai lepoa. Minun on saatava treenata viisi kertaa viikossa, syödä tasan kolmen tunnin välein, milligrammalleen oikea määrä ja levätä kaikki muu aika. (Huom. Itseironia-varoitus, vaikka tosin jokainen tuttavani voisi allekirjoittaa tämän.)

Ajattelin kuitenkin kerrankin, ilmeisen herkässä mielentilassa näin lähestyvän joulun kunniaksi, suostua juhliin. Mutta tietenkin tämä vaati etukäteen huolellisen organisoinnin: aamuyöstä lenkin ja aamusta salitreenin sekä kymmenittäin eväsbokseja matkaan. Juhlat olivat mukavat, kiitos siitä kaikille. Ruoka oli varmasti hyvää, mutta niin olivat omat eväätkin.

Kauppalehdessä oli toimittaja Anneli Hertsin oiva huomio suomalaisten nurinkurisesta suhtautumisesta ruokaan: ”Sodat nähnyt mummo tuputtaa, vaikka vieraat ovat jo ratkeamaisillaan. Seuraavakin sukupolvi syö pilaantuneita pöperöitä, kun mitään ei raaski viskata roskiin. Nykyiset ruokaterroristit taas tekevät omista erikoisruokavalioistaan lounaan pääpuheenaiheen.”

Olenko ruokaterroristi? Ok, puheenaiheet kävivät pöytäkeskustelussa paljon painonpudotuksessa ja kevään kisoihin valmistautumisessani. Mutta puolustuksekseni sanottakoon, että ainakin yritin olla kohtelias. En halunnut tehdä itsestäni numeroa, en valittaa kenenkään muun kermakakkupaloista, en tuputtaa dieetille, en nostaa itseäni muita ylemmäksi, en olla terveellisyyden perikuva.

Kuin joku imelä Me Naisten -reseptiotos. Mutta oikeasti hyvää.

Tämä on kilpalaji. Haluan menestyä ja olen valmis tekemään sen eteen (itsekkäitäkin) valintoja. Tähän lajiin kuuluu ruokavalion tarkkailu. Minnan kanssa joskus puhuimme, että sokea tarvitsee opaskoiraa, kuuro kuulolaitetta ja rampa pyörätuolia. Tarvitseeko syömishäiriöinen tarkkaa dieettiruokavaliota? Missä on normaalin, sosiaalisesti hyväksyttävän ruokakäyttäytymisen raja? Olen varmaan monen mielestä syömishäiriöinen. Mielestäni selkein ero syömishäiriöihin on kuitenkin tunteiden, pakonomaisten rituaalien ja ehdottomuuden kytkeytyminen ruokaan ja syömiseen. Näistä olen tietoisesti oppinut pois. Ruokaa voi syödä normaalisti muiden seurassa, vaikka olisi omat eväät. Kisakauden ulkopuolella voi hyvällä omatunnolla nauttia silloin tällöin ravintolassa mehevän pihvin ja lasillisen punaviiniä, jopa – kääk- käydä Mäkkärissä. Dieetti on kuitenkin ehdoton, ja se tähtää mahdollisimman hyvään kisakuntoon. Silloin ruokaa on mietittävä huolella, mutta nopeasti dieettikin rutinoituu ja valinnat tulevat luonteviksi. Nykyään kuitenkin kauppahyllyjen tursutessa – anteeksi ruma sana – kaikkea paskaa on jokaisen tehtävä valintoja terveytensä eteen, ajatteli sitä sitten tietoisesti tai ei.

Useimmille ruoka on nautintoa ja ruokailu merkittävä sosiaalinen tapahtuma. Kaikkiin nautintoaineisiin liittyy kuitenkin myös niiden väärinkäyttö. Itse ainakin tunnustan aivan liian useasti käyttäneeni väärin ruokaa, usein väsymykseen ja ahdistukseen. En halua enää koskaan palata siihen. Ajattelen ruoan tukevan kehittymistäni, mutta samalla osaan nauttia dieettieväistä. Tottakai dieetilläkin saa ruoasta nauttia! Jos jatkuvasti ajattelee joutuvansa kieltäytymään siitä, tästä ja tuosta ja voivottaa suklaan perään, dieetti karahtaa alkuunsa. Minä saan syödä tuoreita vihanneksia, mureaa broileria, pitkään hautunutta puuroa, makeita marjoja, raikasta rahkaa, herkullisia pähkinöitä.

Jottei treeni unohtuisi, uusi reeniohjelma korkattu. Ette te treenikuvilla mitään tee, kunhan mä näyn.

Siis ei niinku yhtään meikkiä, ääk, sanokaa nyt, et oon kauhee, vaikka tietenkin haluisin oikeesti kuulla, et oon niin kaunis.
minna

11 vastausta artikkeliin “Ruokaterroristi sukujuhlissa”

  1. Niin, minusta se on kyllä usemminkin niin päin, että ne muut nostavat sen erikoisruokavalion ”pöydälle”. En kisaa, mutta 99% tapauksista mulla on omat eväät synttäreillä yms. tai juon pelkän kahvin. En sitä erikseen selittele että miksi, mutta tottakai sen sen sitten huomaa melkein jokainen että hei, tuolle ei kakku kelpaa 🙂 Ja sitten alkaa kyselyt jos mun treenaamisesta ei tämä kyseinen ihminen tiedä.

    Omalla kohdalla on varsin kivoja tapauksia sekä työssä että tuttavissa, eivät tuputa. Meinaan kuulen muilta paljon sitä, että jos on treenaava ja ruokavaliotaan tarkkaileva (puhumattakaan viinaa välttelevästä ihmisestä!) niin kyllä sitä sitten taivastellaan tuntikausia että miksi ei yhtä kakkupalaa voi syödä.

    Itse ennemminkin näen sen niin että ne MUUT ihmiset tekevät siitä numeron…itselleni oma ruokavalio on ainakin ihan tavallinen arkipäivän asia mitä nyt ei jaksaisi aina selostaa kaikille.

  2. Bobby Jean: Fitnessfanaatikkojen ruokavallankumous alkakoon! 😀

    Johki: Nimenomaan. Useasti ilmoille lentelevät ”miksi vapaaehtoisesti rääkkäät itseäsi, etkö edes vähäsen ottaisi, eikö sinun koskaan tee mieli, eikö ole hirveän hankalaa jne” -tyyppiset kysymykset. Samaan olen törmännyt silloin tällöin myös silloin, jos en ota alkoholia.

    Itsekään ei tule taivasteltua, että oho, syötpä paljon tai otatpa vähän vihanneksia tai muutenkaan puututtua toisten ruokailuun. Se on kuitenkin jokaisen oma asia, mitä suustaan alas laittaa. Toki kaikkiin tilaisuuksiin liittyy tietyt vakiintunet tavat, usein nyt vaan on tapana juhlissa maistaa kakkua. En tiedä, ottavatko jotkut juurikin sen sitten loukkauksena, jos tekee poikkeavasti.

    Toivottavasti sopu säilyisi ruokapöydissä! 🙂

  3. Kilpailen huhtikuussa Fitness Classic-kilpailussa naisten body fitness alle ja tasan 163 cm -sarjassa. Ilmeisesti tulokassarjaa ei keväällä 2013 ole, joten heti vaan yleiseen sarjaan, hehe! Eikä muuten nöyristellä yhtään 😀

  4. Tuo on jotenkin niin käsittämätöntä kun ruokailusta tehdään niin valtava numero. Itse olin hiljattain sukulaisen juhlissa ja ikävä kyllä pääsin pöydän pyheenaiheeksi. Olin päättänyt etten itse aloita keskustelua tavoistani, mutta kyllähän se rohkea sieltä löytyi ja aloitti keskustelun. Sain valtavan leiman otsaani siitä kuinka itsekästä on kieltäytyä hekuista ja kuinka epäkohteliasta on mussuttaa omia pöperöitä toisten vieraiden edessä. Nieleskelin ja tyydyin olemaan itsekäs. Kotimatkalla tokaisin että nyt loppu juhlissa käynti, sen verran saa verenpainet kohoamaan moinen käytös. Itsehän olen sinut ruokieni kanssa. Huhhuh, joskus sitä ajattelee että menkää hyvät immeiset itteenne ja miettikää kuinka itse siellä vieraissa käyttäydytte!

    Että näin 🙂

  5. Nuuna: Hö, onpa ikävä kuulla 🙁 Ehkä sukulaisille laji ei ole tuttu tai olet ennen ottanut tarjoiltavaa ja siksi käytöksesi kummastutti? Itse en ole kohdannut kuitenkaan suoraan valittamiseen, lähinnä kyselyyn ja ihmettelyyn, välillä vähän tuputtamiseenkin. Toisaalta tietysti osa tuttavista vain huolehtii, että varmasti pärjään omilla eväillä tai en jää nälissäni katsomaan muiden syöntiä. Olen tosin edelleenkin aika herkkä ottamaan heti negatiivisesti, jos joku kommentoi syömistäni/syömättömyyttäni.

    Ehkä parempi olisi vain antaa ainaisten ihmettelijöiden ihmetellä ja olla jatkossa selittelemättä, niin kuin Johkikin hyvin sanoi, niin arkipäiväistä asiaa kuin syömistä. Minulla on fitness-intoleranssi, en voi sori syödä! 😀

  6. On jännä mitenkä fitness-ruokavalion noudattaminen on niin paljon enemmän muissa ihmisissä tunteita herättävämpää kuin esimerkiksi esim. kasvisruokavalion noudattaminen. Oman käsitykseni mukaan kovinkaan moni kasvisruokavalion (tms.) noudattaja ei joudu jatkuvasti perustelemaan miksi ei syö lihaa ja vakuuttamaan ettei sairasta syömishäiriötä kun taas body-ruokaa syövänä ja omia eväitä mukana raahaavana meriselvityksiä saa olla antamassa jokaisen suupalan välissä.

  7. Aikku: Hyvä huomio. En tiedä, herättääkö fitnessruokavalio närää siksi, että se olisi muiden silmissä niin tarkkaan mietittyä, ikään kuin turhamaista kikkailua ruoalla tai ylpeilyä omasta itsekurista noudattaa tiettyjä raameja? No jaa, mene ja tiedä 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta