Lukijoiden kalastelu osa 9654675

Suomi ei pärjää ilman avautumisiamme ynnä muita nakuilukuvia. Itsensä on uhrattava media-alttarilla, paljastettava synkimmät salaisuudet ja heitettävä kaikki sellainen vaatetus, mikä jättää kriittiset kohdat epäselviksi, pois. Tässä avautuneisuuden euforisessa tilassa käymme spinningstudiolle pikaisiin posesessioihin. Minna saa luvan aloittaa (varokaa kuvaruudun täyttäviä hartioita).

Minnan järkyttävä kevään kisojen jälkeinen katabolia on selätetty, treeni alkaa taas tuntua hyvälle. Ja painokin on kääntynyt laskuun stressitasojen tasaantuessa. Elämässä täytyy olla muutakin kuin fitnesstä! (Aiheesta kirjoittaa hyvin blogissaan ystävämme Riina.)

Pieni suuri kehonrakentajamme alkaa kuihtua silmissä. Joku oli tullut kysymään, onko Anu kenties pilatesohjaaja. Meinasi lentää istuvat lehmät ja taipuvat kobrat suoraan kysyjän naamalle.

Minna huomasi, että sukat ovat samaa paria. Dieetti tekee järjestelmälliseksi.

Anu 100 – ladon ovi 0

Toistaiseksi kunnianhimoinen ja suuren suosion saavuttanut bodarin katabolinen spinningohjaajaura on päättynyt. Anu päätti jakaa kuitenkin pienen tyylinäytteen vankan lukijajoukon pyynnöstä.

Onneksi satulaan pääsee jatkossa muutenkin, hoho.

Anteeksi väsymys tähän aikaan yöstä, tyttöjen aamulenkki starttaa klo 05. Huomenta vaan!

Kerro, kerro, kuvastin, ken on maassa kaunehin?

Puhutaan kerrankin rehellisesti ulkonäöstä. No joo, myönnetään: yhteiskunnassamme ulkonäkökeskeisyys on jo sellainen klisee, etten halua sillä tylsistyttää lukijoita heti alkuunsa. Mutta valitettavasti (tai joidenkin onneksi, miten sen nyt ottaa) keholajeissa ulkonäöllä on väliä. Missään muussa lajissa ei arvostella niin paljon pelkkää fyysistä olemusta kuin kehonrakennuksessa ja fitnesslajeissa. Selaapa vaikka menestyneimpiä kehonrakentajia ja fitnesskilpailijoita, komeita ja kauniita kuin mitkä. Millainen ihminen sitten oikein päätyykään lajiin, jossa kroppa halutaan hioa äärimmäisille lihassäikeille, iho maalata pronssiseksi ja vielä patsastella lihasmöykkynä lavalla? Onko kyseessä narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä itsekeskeinen, pinnallinen bimbo? Vai kenties muiden hyväksyntää janoava itsestään epävarma henkilö?

Alakoulun kakkosluokalla muistan ensimmäisen kerran ajatelleeni olevani pulskempi kuin muut ja halusin ohuemmat reidet. Inhosin pottatukkaani.

Tiedän koko kirjoituksen olevan omilla pärstäkuvilla kyllästettynä melko pinnallinen ja paljastavan minut totaaliseksi itsensä peilailijaksi. Täytyykö tässä lajissa omaa kuvaansa rakastaa niin paljon, että on valmis viemään liki alastomana itsensä muiden näytille? Mene ja tiedä. Olen ollut kuitenkin jo melko nuoresta lähtien vaativa ja jopa neuroottinen ulkonäköni suhteen. Ajautuminen kehon muokkaamiseen on ollut luontaista jo alakouluiästä asti. Muistan katselleeni paljon lehtien muotikuvastoja, leikanneeni ja liimanneeni vihkoon unelmavartaloita, tapittaneeni kauniita elokuvatähtiä ja vertailleeni itseäni upeampiin julkkiksiin. Olen ollut todella epävarma ja pitänyt itseäni romuluisena ja isona. Olen oikeastaan ollut yllättynyt, kun jotkut ovat sanoneet, että olen pienikokoinen. Nykyisin otan sen kuitenkin melkein loukkauksena, heh. Haluan olla iso ja vahva!

Lukiossa karkasin joka välitunti vessaan pakoon tarkistamaan, ettei varmasti paidassani ole hikiläikkiä tai ruokaa ole joutunut hampaiden väliin. Nykyisin en koskaan välitä moisista, mistä muut jo joutuvat huomauttamaan, köhköh.

Vaikken ehkä muuten arkisessa ryysylookissani vaikutakaan, olen esteettinen ja kauneus on minulle yhä tärkeä arvo. Minusta kehonrakennus on taidetta ja näen lihaksikkaat ihmiset veistoksellisina patsaina. En kehtaa ylpeillä olevani perfektionisti, mutta haluan vaatia itseltäni niin paljon, että olen tyytyväinen tulokseen. Liika vaativuus on kuitenkin saanut minut tekemään asioita sairaalloisesti, pakonomaisesti ja terveyttä uhaten. Onneksi pakonomaisuus on vanhetessa jäänyt huomattavasti vähemmälle ja nykyään voin sanoa nauttivani treenaamisesta ja kuuntelevani oikeasti, mitä keholla on sanottavanaan.

Voi sitä meikkaamiseen määrää. Teininä mustaakin mustempaa kajalkynää niin, että valkuaisetkin tuli samalla värjättyä. Ja huulet törrölle, tietty!

No joo, joskus sitä näiden salikuvien jälkeen miettii, että ONNEKSI sitä joskus tuli laittauduttua. T. Duckface-Anu

Jotakin on kuitenkin tapahtunut minulle paljon viimeisen parin vuoden aikana. Vaikka edelleenkin haluan hioa vartaloni kauniin lihaksikkaaksi ja toivon näyttäväni kilpailupäivänäni upealta, olen oikeastaan yhä vähemmän ja vähemmän viettänyt aikaa peilin ääressä. Tärkeämpää minulle on kuunnella, miltä kropassani tuntuu, ei miltä se näyttää. Olen ollut vapautuneempi, avoimempi ja iloisempi. Ulkonäöllä en jaksa enää miellyttää ketään eikä minulla ole sen kummemmin tarvetta pynttäytyä minnekään. Olenkin useasti ajatellut, että mieluiten kulkisin arkena näkymättömänä enkä muutenkaan halua salilla lainkaan huomiota, siksi mieluummin vuoraudun löysiin vaatteisiin enkä meikkaa.

Öö, olisiko joskus -15 kg sitten? Tanssiaisista n. 3 vuoden takaa, jolloin harrastin ahkerasti (lue: liikaa) ryhmäliikuntaa ja söin aivan liian vähän, tervettä!

Kilpailussa haluan kuitenkin nauttia lavasäteilystä ja antaa työn tuloksen näkyä. Olla ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan. Haluan näyttää kauniilta, terveeltä ja elinvoimaiselta ja ennen kaikkea antaa itsestäni myös sellaista kauneutta, jota ei millään keinotekoisella luoda. Se on sitä (anteeksi jälleen kliseisyys) sisäistä hehkua, jota löytyy kaikilta ja joka on oikeasti se kaikkein tärkein.