Kun ruoasta tulee pakkomielle…

Fitnesslajeissa ruoka on yksi merkittävä ja olennainen osa kokonaisuutta. Yleisesti ajatellaan, että fitnessruokavalio koostuu puhtaista ruoka-aineista, syödään tarkasti ja joskus tankataan hiukan enemmän hiilihydraattia, jotta jaksetaan taas treenata paremmin, välillä kiristellään kunto niin, että jokainen lihas erottuu, välillä ollaan tarkoituksella pluskaloreilla, jotta saadaan lihasta rakennettua. Yhteistä tälle kaikelle on, että ruokavalion kanssa ollaan tarkkoja. Yksinkertaista, eikö totta?
Olen kuitenkin huomannut enenevissä määrin Facebookissa ym. mediassa päivityksiä, joissa koetetaan irtaantua liian hallitsevasta elämäntavasta, voidaan huonosti kisojen jälkeen, taistellaan vatsavaivojen kanssa jne. Miten säästyä morkkikselta, jos suuhun on lipsahtanut jotakin, mikä ei ruokavalioon kuulu, entä jos yksi treeni on jäänyt tekemättä tai jos paino ylittääkin huomaamattaan rajan, jonka olet itsellesi harjoituskaudella asettanut? Suhde ja keskittyminen perheeseen kärsivät, kun laji vie kaiken energian. Jos läskiä onkin niin paljon, että uimahallissa näyttäytyminen tuntuu vastenmieliselle, jos jokin ruoka-aine on kaapista loppu, se tuntuu ylitsepääsemättömälle jne.Ylikunto tuntuu myöskin vaivaavan varsin monia lajin harrastajia. On kilpirauhasen vajaatoimintaa, yliherkkyyksiä jne. Tämähän on vain elämää vai onko? Monelle keholajin harrastajalle tämä saattaa tuntua maailmanlopulle. Kärsiikö itse elämä loppujen lopuksi liikaa?

Melkein jokainen aktiivisista kilpailijoista työskentelee liikunnan parissa ja on vähintään koulutukseltaan personal trainer. Miksi emme siis ymmärrä, miten yksinkertaista homman pitäisi olla omalla kohdalla? Sehän siinä onkin, lähelle on aina vaikeampi nähdä, suutarin lapsella ei ole kenkiä jne. Se, että tiedämme, että lihas saa riittävästi monipuolista ravintoa suhteellisen tasaisesti päivän mittaan, pitäisi riittää. Miksi monella asia kääntyy niin, että ruoka hallitsee elämää ja jokaista suupalaa saatetaan kytätä neuroottisesti? Loppujen lopuksihan kokonaisuutta ei haittaa, jos ruokavaliosta 10% koostuu ihan jostain muusta, vaikka niistä ei niin sallituista herkuista. Ei todellakaan ole kovinkaan monelle mieleistä kanniskella kylmälaukkua mukana ympäri vuoden ja syödä kylmää ruokaa muovipurkista välillä bussipysäkillä, välillä kaupan jonossa näin kärjistäen. Kisadieetti on toki eri asia, silloin onkin oltava tarkka ja ohjeita on noudatettava. Tämä onkin väliaikainen ja hyvin teennäinen tila. Tässä toivoisin, että osa valmentajista toimisi yksilöllisemmin ja samalla ikään kuin valmennettava oppisi enemmän oman kropan säätelystä. Kertoisi ja perustelisi asioita, miksi tapahtuu näin ja näin.
Mietitkö, voiko tätä syödä? Sisältääkö kastike sokeria? Tuleeko hiilareita liikaa?

Monella paino lähtee hallitsemattomaan nousuun kisojen jälkeen (en tässä mitenkään puolustele itseäni, mutta en todellakaan ole ainut). Miksi näin, vaikka tiedämme terveellisen ravitsemuksen perustan? Eihän missään muussa urhelulajissa käy näin, vaan urheilija näyttää aina lähes samalta. Monella kisadieetti on laukaissut tai uusinut syömishäiriön. Itselleni kävi niin, että liian pitkään dieetattuani muiden paineiden kasaantuessa bulimia palasi rajumpana kuin koskaan. Tämä oli rankkaa aikaa. Nyt, kun olen päässyt tilanteen päälle, ymmärrän, etten koskaan altista itseäni moiselle. Jos ruoka alkaa viedä mennessään, tunnistan sen kyllä itsessäni jatkossa. Tiedän, että minusta on vielä joskus viemään kisoihin tähtäävä dieetti kunnialla loppuun, mutta haluan toteuttaa sen tavalla, jolla juuri minä pääsen parhaaseen mahdolliseen kuntoon. Kisojen jälkeiset vaarat on tiedostettu ja koettu. Kisojen jälkeen ruokapakoista on vain hankkiuduttava eroon. Viime kerralla  jatkoin liian pitkään itseäni kuuntelematta. Elämää ei saa hallita ruoka, sitä pitää hallita itse!!!
Kyseenalaistankin nyt hieman, onko vastuullista opettaa nuoria ihmisiä noudattamaan grammantarkkaa ruokavaliota ennen kuin ollaan opeteltu huolehtimaan itsestäkään. Syömishäiriöllehän on varsin tyypillistä neuroottinen suhtautuminen ruokaan. Mitä tapahtuu nuorelle, joka ajattelee, että ruoan punnitseminen on ainoa oikea tie? Missä on valmentajien vastuu? Tässä kohtaa valmentajan tehtäviin kuuluisi ehdottomasti tarkka seuranta ja opastus myös kisadieetin jälkeiseen elämään sekä olla mukana tukemassa siirryttäessä dieetiltä harjoituskaudelle. Valitettavan usein tälläkin alalla bisnes jyllää ja vie voiton. Onko mitään helpompaa kuin ansaita rahaa epävarmoilla nuorilla, joille oma vartalo on kaikki kaikessa? Valmentajaa uskotaan kuin jumalaa, vaikka samat ohjeet lähtisivät sadalle muulle. Liikunta-alan alan ammattilaiset muualla kuin bodymaailmassa, samoin kuin ravitsemusterapeutit, ovat huomanneet nämä fitnessnuoret kasvavana asiakaskuntana. Mitä jos fitness ei olekaan se juttu ja kisata ei voikaan loppuelämää? Kenellä tämä siirtyminen rentoon ravitsemukseen on sujunut ongelmitta? En tiedä vielä ketään. Varsinkin lajien suosion noustua tämä on tullut voimakkaasti esille.

Olen viime aikoina lukenut paljon Patrik Borgin http://patrikborg.blogspot.fi/. Osittain hänen avullaan ja omien ja läheisten huonojen kokemusten ansiosta ymmärrän ravitsemusta vieläkin laajemmin. Sydämestäni toivon, että pystyn ymmärtämään ja auttamaan kaikkia tulevia PT-asiakkaitani parempaan oloon, hyvään ja ennen kaikkea rentoon ravitsemukseen. En näe, että ainostaan listan antaminen asiakkaalle riittää, sillä päästään toki usein hyvin alkuun ja saadaan syöminen ns. katkaistua, mutta entäs sen jälkeen? Asiakkaan on opittava tekemään myös omia valintojaan, nauttimaan elämästä ja olostaan ilman, että ruoka hallitsee sitä.

Toivon teiltä lukijat kommentteja ja erilaisia näkökulmia asiaan.

Minna
minna

20 vastausta artikkeliin “Kun ruoasta tulee pakkomielle…”

  1. Mun kommentti ei ole nyt fitnesskisaajan vaan painonpudottajan mutta suhde ruokaan on ollut tietysti ongelmallinen. Nyt kohta kaksi vuotta kulunut ja kuus psykologikäyntiä takana (painonhallinta-asioihin erikoistunut) voin sanoa, että suhde ruokaan on suht normaali. Toki sille normaalille tai oikeastaan MINULLE normaalille on täytynyt saada määre ja nytkin tietyllä tapaa tämä juhlakausi hermostuttaa. Kisajutut on olleet mielessä jo pitkään ja jos en olisi päätöstä tehnyt hoitaa pääkoppaa kuntoon niin millä tiellä nyt voitaisiin olla. Ajattelee asioita ihan eri näkökulmasta. Toisaalta arvostus on noussut itseä kohtaan sen verran että todellakin mietityttää haluaako sitä ajaa itseään äärirajoille. Mutta kirjoitit hienosti, että mikä toimii toiselle ei välttämättä sovi toiselle ja täytyy olla itseluottamusta vaatia sitä itselle sopivaa ja valmennussuhteen täytyy olla ehdottoman toimiva myös siinä ettei ajeta väärille raiteille.

  2. Aivan älyttömän hyvä kirjoitus Minna! Minustakin välillä tuntuu, että meissä kaikissa kuntosaleilla viihtyjissä asuu pieni syömishäiriöinen – valitettavasti… T: Suski

  3. Tulikohan mun edellinen kommentti, tais blogger tiltata.

    Mut siinä sanoin kuiteskin että hienoa kun muutkin ovat tästä asiasta huolestuneet. Toivotaan että ihmiset ymmärtävät olla tasapainossa kaiken suhteen 🙂

    Hyvä postaus!!

  4. Puhut asiaa. Oon itsekin miettinyt onko omassa pääkopassa jotain vikaa, kun ensimmäinen asia, mikä ystävän illanviettokutsusta tulee mieleen on ”miten käy huomisten treenien, mitä voin illanvietossa syödä?”. Enkä edes ole tähtäämässä minkään sortin kilpailuihin.

    Välillä sitä tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi, jos käy ulkona kahvilla ja syö kakkupalan samalla tai jos päättää leipoa pullaa, kun sitä tekee mieli. Sorrun liian usein vertaamaan itseäni treeniblogisteihin, joiden elämä on niin kurinalaista ja tavoitteita palvelevaa. Monesti mietin, voiko kana ja riisi maistua joka päivä niin taivaalliselle tai miten jokaisessa treenissä tulee ylitettyä itsensä, kuten monen kohdalla tuntuu olevan.

    Ajatuksia pitkään päässä pyöritelleenä olen viimein päättänyt nauttia elämästä ja myös niistä pienistä ”lipsumisista”, sillä en ole valmis elämään vain treenaamisen ehdoilla. Tavoitteet palvelevat minua, enkä minä niitä 🙂

    -Noora

  5. Hieno kirjoitus! toivottavasti useampi kilpailija tai niihin tähtäävä lukisi tämän. Oma mielipide on että kokonaisuus ratkaisee, kenenkääm kehitys tai elämä ei mene piloille pienen kakkupalan takia ns. massa, offi kaudella(dietillä tietenkin eri asia). Ei kannata potea huonoa omaatuntoa,ja varsinkaan vertailla itseään kenenkään blogikirjoituksiin. Mielestäni näitä fitnessblogeja tulisikin lukea kriittisesti, kaikki mitä kirjoitetaan ei ole ainoa oikea tapa tehdä asiat, puhuttiinpa nyt ruokavaliosta tai treenimetodeista jne. Yksi tapa sopii yhdelle, toinen toiselle. Ja terveydellään leikkiminen on suorastaan typerää!

  6. Bravo! Napakkaa asiaa! Ite heitin kaikenlaiset vaa’at jorpakkoon toissa kesänä ja kuinka rentoa elämä onkaan sen jälkeen ollut. Treenaan täysin fiiliksen mukaan ja syön mitä mieleen juolahtaa. Meen treeni ja ateria kerrallaan. Hyvin toimii ja mikä parasta, ei tartte stressata eikä viedä itseään äärirajoille. Voi nauttia liikkumisen ilosta ja pitää huolta omasta terveydestä. Ruoka on hyvää ja siitä kuuluu nauttia. =)

  7. Ensinnäkin mahtavia, fiksuja ihmisiä siellä ruutujen takana! Jokainen meistä on yksilö ja jokaiselle ruoka ja siihen suhtautuminen voivat olla hyvinkin henkilökohtaisia asioita, ei pidä katsoa, miten muut esim. dieeteillä toimivat. Osalle ehdottomuus ja jyrkkyys ovat ok, eivätkä ne vie esim. kisojen jälkeen aivan toiseen äärilaitaan, osa taas haluaa säilyttää vapauden ja pitää rennompaa otetta, tapoja on yhtä monia kuin toteuttajiakin.

    Jos ruokaan muodostuu elämää pyörittävä suhde, silloin on hälytyskellojen aika soida. Monelle kisakonkarille dieetti etenee rutiinilla, eväät punnitaan ja pakataan, syödään normaalisti työpaikalla, ei sen kummempaa. Elämä ei kaadu dieetilläkään siihen, jos joskus ruokaväli hiukan venähtää ja vitamiininappi jää vahingossa ottamatta.

    Sitä paitsi blogeissa ja muuallakin mediassa itsestä annetaan usein paljon todellisuutta fanaattisempi kuva kaikesta fitnesshypetyksestä 😀

  8. Todella hieno kirjoitus! Itse olen viime päivinä pohtinut omaa suhdettani laihduttamiseen, kehon muokkaamiseen ja treenaamiseen. Kirjoitin eilen aiheesta omaan blogiini. Itselläni ei kisalavat (kai 😉 ole tavoitteena, mutta silti tuntuu että välillä projekti vie minua enkä minä projektia. Niinpä tänään nollasin perusteellisesti suklaalevyn ja lakupussin kanssa 😀 eikä menty kovin pahasti edes kaloreista yli.

  9. Tosi hyvä postaus! En ole mikään fitness-ihminen, mutta jotenkin mulla on semmoinen mutu, että fitness-urheilun pariin hakeutuu aika usein syömishäiriöstä kärsineitä ihmisiä. Oonkin joskus miettinyt, että onko heille fitness sosiaalisesti hyväksytty tapa ylläpitää syömiskontrollia? No, ei varmaan kaikille, mutta joillekin varmasti.

  10. Hienoa tekstiä minna! Sinun ei tarvitse selitellä painoasi kenellekkään, tärkeintä on itse tiedostaa mitä kropassa tapahtuu ja hyväksyä se että aina ei jaksa tai pysty! Olet rohkea ja ihailen sinua kun pystyt kirjoittamaan näistä asioista avoimesti!

  11. Liisukka oli aika hyvin kiteyttänyt, että itse pitää viedä projektia eikä antaa projektin viedä. Suhde syömiseen tulisi olla ennestään neutraali: jos syömishäiriötä lähtee paikkaamaan fitnessruokavaliolla, sehän on kuin paikkaisi hataralla liimalla liitokset, vaara repeämisiin on siis suuri.

    Dieetillä kontrollointi on väistämätöntä, mutta pyrkimys on kisakunnon tähtäämiseen. Kyllähän esim. painoluokkalajeissakin joudutaan tarkkailemaan ja kontrolloimaan painoa ennen tärkeitä kisoja tai maratoonille valmistauduttaessa tankkaamaan oikein.

    Nykyään on enää vaikea sanoa, mikä on sosiaalisesti hyväksyttyä syömistä. Monella on jos jonkinlaista ruokavaliota, naistenlehdissä toitotetaan aina laihdutuksesta, mutta toisaalta miksi taas yhä useampi on ylipainoinen? Usein jokainen tiedostaa parhaiten itse, onko suhtautumisessa ruokailuun ongelmaa. Jos ruokaa ja syömistä pitää hävetä, piilotella, ahmia tai paastota, silloin siihen pitää puuttua.

  12. Syömmekö elääksemme, vai elämmekö syödäksemme? Liki kolmekymmentä vuotta punttikisoja kiertäneenä omaa painoa tulee tarkkailtua edelleenkin lähes päivittäin, että mahtuu tarvittaessa siihen omaan sarjaan ja jos vaaka näyttää illalla liian karuja lukemia jääkaapin ovea ei avata, mutta esim. hedelmiä ja vihanneksia saa syödä. Periaatteessa yksinkertaista syödä saman verran kuin kuluttaa, tai vähän vähemmän, mutta kyllä joskus pitää herkutella, kissakin sen tietää. 🙂

  13. Loistava kirjoitus Minna!

    Fitness urheilijoiden lisäksi dieettaaminen tai kaloreiden yms. laskeminen voi muuttua syömishäiriöksi myös muilla urheilijoilla ja laihduttajilla. Ravitsemusterapeutin työssä olen hoitanut myös kestävyysurheilijoita, taitolajien edustajia, aktiivikuntoiljoita ja laihduttajia, joilla dieettaaminen on muuttunut syömishäitiöksi.

    Kaloreiden laskeminen on aluksi palkitsevaa ja tuo tuloksia, mutta huomaamatta ruoka alkaa hallitsemaan elämää. Tämä koskee erityisesti nuoria, mutta voi olla myös aikuisten ongelma. Apua ongelmiin voi hakea esimerkiksi Syömishäiriöliitosta. http://www.syomishairioliitto.fi/

    Mikko Rinta, Trainer4You

  14. Hyvää asiaa molemmilta. Varsinkin kehonrakennuksessa ja fitneksessä ruoan tarkkailusta saa kiitosta muiden harrastajien ympäriltä, mikä altistaa sille, että alkaa yhä enemmän ja enemmän tarkkailemaan syömisiään, häiriöksi asti. Tietysti muissakin lajeissa odotukset ja paineet tietyn olomuodon säilyttämiseen tai saavuttamiseen voivat olla sen verran kovat, että paineet kasaantuvat neuroottiseen syömisen säätelyyn.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta