Kerro, kerro, kuvastin, ken on maassa kaunehin?

Puhutaan kerrankin rehellisesti ulkonäöstä. No joo, myönnetään: yhteiskunnassamme ulkonäkökeskeisyys on jo sellainen klisee, etten halua sillä tylsistyttää lukijoita heti alkuunsa. Mutta valitettavasti (tai joidenkin onneksi, miten sen nyt ottaa) keholajeissa ulkonäöllä on väliä. Missään muussa lajissa ei arvostella niin paljon pelkkää fyysistä olemusta kuin kehonrakennuksessa ja fitnesslajeissa. Selaapa vaikka menestyneimpiä kehonrakentajia ja fitnesskilpailijoita, komeita ja kauniita kuin mitkä. Millainen ihminen sitten oikein päätyykään lajiin, jossa kroppa halutaan hioa äärimmäisille lihassäikeille, iho maalata pronssiseksi ja vielä patsastella lihasmöykkynä lavalla? Onko kyseessä narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä itsekeskeinen, pinnallinen bimbo? Vai kenties muiden hyväksyntää janoava itsestään epävarma henkilö?

Alakoulun kakkosluokalla muistan ensimmäisen kerran ajatelleeni olevani pulskempi kuin muut ja halusin ohuemmat reidet. Inhosin pottatukkaani.

Tiedän koko kirjoituksen olevan omilla pärstäkuvilla kyllästettynä melko pinnallinen ja paljastavan minut totaaliseksi itsensä peilailijaksi. Täytyykö tässä lajissa omaa kuvaansa rakastaa niin paljon, että on valmis viemään liki alastomana itsensä muiden näytille? Mene ja tiedä. Olen ollut kuitenkin jo melko nuoresta lähtien vaativa ja jopa neuroottinen ulkonäköni suhteen. Ajautuminen kehon muokkaamiseen on ollut luontaista jo alakouluiästä asti. Muistan katselleeni paljon lehtien muotikuvastoja, leikanneeni ja liimanneeni vihkoon unelmavartaloita, tapittaneeni kauniita elokuvatähtiä ja vertailleeni itseäni upeampiin julkkiksiin. Olen ollut todella epävarma ja pitänyt itseäni romuluisena ja isona. Olen oikeastaan ollut yllättynyt, kun jotkut ovat sanoneet, että olen pienikokoinen. Nykyisin otan sen kuitenkin melkein loukkauksena, heh. Haluan olla iso ja vahva!

Lukiossa karkasin joka välitunti vessaan pakoon tarkistamaan, ettei varmasti paidassani ole hikiläikkiä tai ruokaa ole joutunut hampaiden väliin. Nykyisin en koskaan välitä moisista, mistä muut jo joutuvat huomauttamaan, köhköh.

Vaikken ehkä muuten arkisessa ryysylookissani vaikutakaan, olen esteettinen ja kauneus on minulle yhä tärkeä arvo. Minusta kehonrakennus on taidetta ja näen lihaksikkaat ihmiset veistoksellisina patsaina. En kehtaa ylpeillä olevani perfektionisti, mutta haluan vaatia itseltäni niin paljon, että olen tyytyväinen tulokseen. Liika vaativuus on kuitenkin saanut minut tekemään asioita sairaalloisesti, pakonomaisesti ja terveyttä uhaten. Onneksi pakonomaisuus on vanhetessa jäänyt huomattavasti vähemmälle ja nykyään voin sanoa nauttivani treenaamisesta ja kuuntelevani oikeasti, mitä keholla on sanottavanaan.

Voi sitä meikkaamiseen määrää. Teininä mustaakin mustempaa kajalkynää niin, että valkuaisetkin tuli samalla värjättyä. Ja huulet törrölle, tietty!

No joo, joskus sitä näiden salikuvien jälkeen miettii, että ONNEKSI sitä joskus tuli laittauduttua. T. Duckface-Anu

Jotakin on kuitenkin tapahtunut minulle paljon viimeisen parin vuoden aikana. Vaikka edelleenkin haluan hioa vartaloni kauniin lihaksikkaaksi ja toivon näyttäväni kilpailupäivänäni upealta, olen oikeastaan yhä vähemmän ja vähemmän viettänyt aikaa peilin ääressä. Tärkeämpää minulle on kuunnella, miltä kropassani tuntuu, ei miltä se näyttää. Olen ollut vapautuneempi, avoimempi ja iloisempi. Ulkonäöllä en jaksa enää miellyttää ketään eikä minulla ole sen kummemmin tarvetta pynttäytyä minnekään. Olenkin useasti ajatellut, että mieluiten kulkisin arkena näkymättömänä enkä muutenkaan halua salilla lainkaan huomiota, siksi mieluummin vuoraudun löysiin vaatteisiin enkä meikkaa.

Öö, olisiko joskus -15 kg sitten? Tanssiaisista n. 3 vuoden takaa, jolloin harrastin ahkerasti (lue: liikaa) ryhmäliikuntaa ja söin aivan liian vähän, tervettä!

Kilpailussa haluan kuitenkin nauttia lavasäteilystä ja antaa työn tuloksen näkyä. Olla ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan. Haluan näyttää kauniilta, terveeltä ja elinvoimaiselta ja ennen kaikkea antaa itsestäni myös sellaista kauneutta, jota ei millään keinotekoisella luoda. Se on sitä (anteeksi jälleen kliseisyys) sisäistä hehkua, jota löytyy kaikilta ja joka on oikeasti se kaikkein tärkein.

minna

14 vastausta artikkeliin “Kerro, kerro, kuvastin, ken on maassa kaunehin?”

  1. Tosi hyvä teksti! 🙂
    Mä kuljen arkenakin treenivaatteissa, tukka sotkusella ponnarilla ja ilman meikkiä. Silti mulle on kuitenkin tosi tärkeetä se estetiikka ja kauneus. En vaan halua joka ikinen päivä puunata ja puleerata, se on tuplasti kivempaa kun sen tekee harvoin 🙂
    Joskus miettii, että ajattelekohan muut että toi on laiska eikä välitä yhtään mille se näyttää, mutta noi ajatukset kyllä karisee nopeasti kun tajuaa että eipä sitä muiden takia tartte meikata tai näyttää hyvälle. Ja ehkä se sisäinen kauneus sitten näkyy paremmin 😉

    En oo varmaan koskaan aiemmin kommentoinu, vaikka kauan olen seurannutkin, mutta tosi kiva blogi! Varsinkin sä Anu osaat kirjottaa tosi hauskasti ja rennosti:)

  2. Finde: Näinhän sen pitäisikin juuri olla, että ei sitä muita varten tarvitse laittautua, jos ei itse tunne oloaan kotoisaksi pyntättynä. Nuorempana ainakin suoraan sanottuna meikkasin ja laittaudun muita varten ja epävarmuutta peitellen, mutta nykyisin melkein tunnen itseni urpoksi, jos oikein laittautumalla laittaudun salille 😀 Olen myös oppinut arvostamaan paljon enemmän luonnollista, meikkaamatonta ulkonäköä ja minusta ihminen on kauneimmillaan ilman turhia härpäkkeitä. Ollaan siis rohkeasti sitten muiden silmissä laiskoja ja itsestään huolehtimattomia! 😀 Kiitos mukavasta kommentista sulle!

  3. Mahtavuutta! Allekirjoitan suurimman osan tekstistä! Meikkaamisen aloitin vasta tosin lukion toisella mikä oli kaikille yllätys. Mutta siitä se kierre lähtikin, sellasia pakkelikerroksia maalailin että hyvä kun tunnistin itseäni. Iho on ollut, niin kauan kuin muistan, huonossa kunnossa joten näppyjen jättämät arvet ja ihon punoisuus ahdistavat välillä vieläkin. Olen tosin päässyt treenaamisen kautta siihen tulokseen, kuten itsekin sanoit, en vietä aikaa peilin edessä niin kauan. Aivan sama jos hieman ihoa näkyy jopa sen meikkivoiteen alta tai jos en meikkaakkaan ollenkaan. Lauantainakin uhmasin ihmisiä näyttämäytymällä keskustassa monet tunnin au naturel, vain koska ei huvittanut meikata.
    Mä uskon, että kyse on vaan itsensä ja hyvinvointinsa rakastamisesta, hyvälaatuisesti. Kukapa ei haluaisi näyttää sitä palaa kun se kerrankin sieltä näkyy? Tai pyykkilautavatsaa, sen kalja sixpäkin sijaan. 🙂

  4. Vautsi, hienoja ajatuksia sulla 🙂 sä tulet säteilemään aivan varmasti 😉 huomaan itse tuon saman harrastuksen myötä alkaa niin mukavuuden haluiseksi pukeutumiseen suhteen, jos lihakset kipeät kovasta treenistä, niin mikä olis inhottavinta kun tiukat farkut jalkatreenin jälkeen!

  5. Ihanaisia työ lukijat ootta! 🙂

    Mukavuudenhalu voittaa kyllä usein pynttäytymisen, en ole koskaan pitänyt farkkuja mukavana rentoiluasuna (eikä muuten mene päällekään nuo vaatekaapin perimmäisen nurkan ikivanhat housut…). Muutenkin on ollut nähtävissä, että yhä enemmän ja enemmän halutaan näyttää luonnollisemmilta ja arvostetaan myös ei niin vimpan päälle laitettua ulkonäköä. Se on hienoa!

    Mä kyllä aina nauran, kun luen valituksia siitä, miten suomalaiset pukeutuvat juntisti tuulitakkeihin verrattuna vaikka aina tyylikkäisiin italialaisiin. Jokainen saa pukeutua just niinku hyvältä tuntuu, enkä muutenkaan jaksa arvostella ihmisiä vaatetuksen tai muun ulkonäön perusteella.

    Vähän aikaa pyörikin täällä blogimaailmassa meikittömyyshaaste. Kaikki haasteeseen: viikko ilman meikkiä ja peiliin katsomista, miltä tuntuisi?

    P.S. Oon muuten sitä mieltä, että kuntosaleilla pitäisi olla vähemmän peilejä, mieluiten ei ollenkaan.

  6. Tähän kysymykseen sun ei ole pakko vastata, mutta rupesin vaan miettimään tuota juttua lukiessani erästä asiaa.
    Sanoit että tunsit alemmuutta jo alakoulussa, voisiko tähän olla syynä perheolot? Oletko kokenut kannustusta ja saanut sitä ns. ”ehdotonta rakkautta” jossa lapsi/tai aikuinen on rakastettu ja pidetty juuri sellaisenaan kuin hän on?

    Aihe on arka ja ymmärrän paremmin kuin hyvin jos haluat jättää vastaamisen välistä, perheolot ovat kovin yksityisiä asioita.

  7. Anonyymi: Heittäkää mua sitten lavalla narsissikimpuilla! 😀

    Nakero: (Avautumisvaroitus, niistä ärsyyntyvät älkööt lukeko :D)

    Täh, blogithan ovat juuri avautumista varten ja sitä, että pääsee puhumaan ITSESTÄÄN koko kansalle 😀

    Nykyisin valitettavasti varsin monilla jo lapsilla on jonkinlaisia ulkonäkökriisejä. Vaikutteita tulee niin paljon liialliseen kriittisyyteen muualtakin ympäristöstä, joten missään nimessä en perheoloja halua syyttää.

    Olen aina saanut kuitenkin sen siirappisen kympin tytön leiman, jota olen itse halunnut myös pitää yllä (en enää :D). Onko se tullut vanhemmilta, sukulaisilta, koulusta, kavereilta, opettajilta, itsestä, en tiedä. Syömishäiriötausta on kuitenkin ollut todella vahva osa varhaisnuoruuttani ja murrosikää. Olen kokenut itseni mm. koko nuoruuden kestäneen lääkäriseurannan vuoksi (jossa seurattiin normaalia kasvun kehitystä) oudoksi, epäkypsäksi, sukupuolettomaksi ja muihin ikäisiini nuoriin verrattuna kehityksestä jäljessä olevaksi. Koin todella vahvaa suuttumusta siitä, että minulta kiellettiin esimerkiksi joitakin liikuntaharrastuksia, rajoitettiin liikkumista ja syömistäni kontrolloitiin. Tunsin kieltämättä noina aikoina, että olin suututtanut lähipiirin laihduttamisella, aiheuttanut turhaan huolta enkä kelvannut sellaisenaan. Toisaalta koin suunnatonta ristiriitaa ja kapinaa ”alistua” muiden tahtoon painon nostamiseksi.

    Lapsesta saakka olen ollut itsenäinen, halunnut tehdä yksin asioita enkä jakaa vanhemmilleni huolia (joita tosin tänne suollan sitäkin tiuhempaan :D). En tiedä, nämä ovat vaikeita asioita ja uskon, että keholajeihinkin hakeutuu jos jonkinmoista persoonallisuuden sekoitusta ja ihmisiä erilaisilla taustoilla. Eikä varmasti tarvitse olla päässäkään sen kummemmin vikaa 😀 Terapiakin olisi varmasti ollut ihan paikallaan, mutta näin vähän vanhempana olen alkanut pohtia historiaani taaksepäin. Miten tähän päivään on tultu, miksi olen käyttäytynyt miten olen käyttäytynyt, millainen ihminen olen tänään? Katkera en ole mistään, olen saanut paljon pohtia omaa ajatusmaailmaani ja toisaalta ymmärtää paremmin muitakin esim. syömishäiriöistä kärsiviä ja tullut muutenkin suvaitsevaisemmaksi ihmismielen ongelmille.

    Tulipa pitkä vastaus, enkä tainnut oikeastaan edes osata varsinaiseen kysymykseen 😀 Summa summarum, koen tulleeni tasapainoisemmaksi ja toisaalta myös avautuneen sulkeutuneisuudestani, joka on varjostanut koko nuoruuttani, mikä on myös tehnyt minut rohkeammaksi olemaan se mikä olen. Sitä kautta myös lähipiiri on alkanut hyväksymään vaikkapa fitnesstouhuni ja olen saanut myös kannustusta ympäriltäni.

  8. Lopun ”kliseet” osuivat nappiin! Satuin blogia lukemaan vahingossa ja yllätyin, kuinka vahvalta ja elinvoimaiselta tuttu tyttö näyttääkään nykyisin. Muistikuvani sinusta ala-asteikäisenä on äärimmäisen siro, mutta toimelias elosalama. Itse ainakin koin olevani rutosti isompi tai ainakin punkerompi (ja todennäköisesti olinkin), vaikka olen vuotta nuorempi.

    Omalla kohdallani olen huomannut, että nuorempieni seura on tehnyt minulle hallaa ipanana. Vasta parikymppisenä olen saanut karistettua osan liiallisesta tukevuuden tunteesta ja tajunnut, että vanhoissa valokuvissa on ikäisekseen ihan normaalikokoinen pallopääapina… 😀

    Toivottavasti et hukkaa itseäsi enää, ja ilmapiiri pysyy painostamisen sijaan kannustavana. Vahvaa jatkoa, Anu!

    -Paula, ansapolun toisesta päästä

  9. Moikka, Paula! 🙂

    Apuvaa, ihan yllätyin, kun tuttuja tännekin eksynyt 😀

    Missähän iässä se olikaan, kun lapsi oppii vertailemaan itseään muihin? Tietyssä vaiheessa kehitystä sitä voi alkaa näkeä itsensä aina huonompana, isompana ja kömpelömpänä kuin muut, vaikka totuus olisi ihan toinen. Ja niin, et ole kyllä todellakaan mikään iso ollut! Mä kyllä muistan Ansapolun jengin, osa lapsista oli paljon nuorempia ja tietysti sitä kautta pienempiä, jolloin itse koki itsensä suunnattoman isoksi 😀 Voi terve sitä logiikan ja järjen määrää… (tokkopa sieltä ajoista tuskin sitäkään tullut kovin paljon lisää, mutta se onkin jo ihan toinen juttu, hehe)

    Itsetunto ja sen rakentuminen on sellainen prosessi, joka varmasti heittää koko lapsuus- ja nuoruusiän melkoista käyrää. Yläkoulussa itseään alkaa taas verrata ihan uudella tavalla, muut kehittyvät eri tahtiin, toisista kouluista tulee parempia ja kauniimpia oppilaita, kiinnostuksen kohteet muuttuvat, kaveripiiri muodostuu uudeksi… Kaikki vaikuttaa siihen, miten itsensä kokee.

    Toivottavasti sitä pikkuhiljaa täälläkin alkaisi oikeasti aikuistua ja nähdä itsensä realistisesti ja oppia terveellä tavalla pitämään itsestään.

    Kaikkea hyvää sinne normaalikokoiselle pallopääapinalle, t. toinen samanlainen 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta