Isona minusta tulee kehonrakentaja

Olen aivan solmussa, siis ollut jo pitkän aikaa. Opiskelu ei kiinnosta, työnteko ei kiinnosta, mieluiten vain bodaisin. En oikein jaksa ihmisiäkään. Ihmiset ovat tylsiä, energiaa vieviä ja muutenkin en osaa olla oma itseni muiden seurassa. Olen outo. En jaksa istua luennoilla, en osaa keskittyä, en opi. Minua ei motivoi korkeiden arvosanojen metsästys.

Elämässä pitää kuitenkin tehdä jotakin, myös tällaisen kaltaiseni huippuälykön, jolle normaali opintojärjestelmä on ainoastaan puuduttava ja työnteko lähinnä pakollista kuraa. Rahatilanne on surkea. Palkka tulee, palkka menee. Eurot huuhtoutuvat lisäravinteina kurkusta alas, ja kananmunien keltuaisia roskiin heitellessä itken verisiä kyyneleitä.

Olen tutkinut itseäni niin syvältä, että se on kirpaissut. Mikä minua oikeasti motivoi? Mitä haluan tehdä?  Tällä hetkellä tiedän vain, mitä en halua. Olen melko introvertti, sanoisin jopa aika voimakkaasti. Väsyn yksinkertaisesti tajuttoman paljon siitä, että joudun viettämään päivän tavaten kymmeniä, jopa satoja eri ihmisiä, antamaan itsestäni kaiken, olemaan kohtelias, hymyilemään, tsemppaamaan, kannustamaan. Ehkä siksikin ryhmäliikunnan ohjaus alkoi käydä kuluttavaksi sen fyysisyyden lisäksi.

Nykyään työelämässä vaaditaan kuitenkin sosiaalisuutta. Pitää olla ulospäinsuuntautunut, myyntihenkinen, vahva tiimipelaaja, tavoitteiden rikkoja, luovuutta henkivä multiekspertti… Olisin varmaan onnellisin, kun saisin jostain pienen mummonmökin, vajaan kyhätyn oman salin, kanan munimaan ja lehmän lypsämään. Joo joo, olen lössykkä ja tuskin jaksaisin oikeasti maatilan hommia kaiken oman navan tuijottelun lisäksi. Mutta kyllä tässä meidän yhteiskunnassamme on oikeasti jotain mätääkin. Ihmiset ovat väsyneitä töistä, ja monet valittavat paskaduuneistaan.

Pitäkää vain suuruudenhulluna, mutta haluan olla kymmenen vuoden päästä enemmän tai vähemmän fitneksen kanssa tekemisissä. Onko minusta siihen? Jaksanko tuoda itseäni riittävästi esille (vastaus: taatusti jaksan, eri asia vain, kuka jaksaa minua), olla mahdollisten sponsori- ja yhteistyökumppaneiden mainoskuva, pullistella lavoilla? Tiedän vain, että haluan viihdyttää ihmisiä, olla aito ja oikeasti läsnä, luoda hyvää mieltä ympärille. Uskokaa pois, olen päässyt jo paljon pois sisäänpäinkääntyneisyydestäni ja huomannut, että muut ihmiset ovat elämän tärkeimpiä opettajia.

En oikeastaan tiedä, mitä ensi keväänä tapahtuu muuta kuin että kilpailen. Olen todella huono organisoimaan ja suunnittelemaan asioita järkevästi, mutta ehkä voisi olla ihan varteenotettava vaihtoehto koettaa, siis ihan tosissaan yrittää, saada opinnot jotenkuten rullaamaan. (Ähäkutti, kunhan vaan puhun.)

Tai sitten sekoitan pakan kokonaan ja vaihdan ainetta. Joku mayakulttuurin tutkiminen voisi sopia kehonrakennuksen rinnalle passelisti. Siistiä sisäduunia, kelpaa.

Katsoin itseäni peilistä ja sanoin: ”Sinä olet voittaja.” En ole koskaan ymmärtänyt vaatimattomuutta, turhantärkeilyä ja kakanjäykkyyttä tämän ylitsevuotavan rentouteni, cooliuteni ja seksikkyyteni lisäksi.
minna

14 vastausta artikkeliin “Isona minusta tulee kehonrakentaja”

  1. Suomessa painostetaan menemään putkessa, putkessa, opiskelua, opiskelua, työtä, työtä… En tiedä, minä ainakin olen väsynyt siihen. Tai ehkä en ole löytänyt omaa alaani. Tällä hetkellä myös toimittajaopinnot kiinnostaisivat ja muutenkin yhteiskunnalliset jutut laajemmin, sosiologia, historia, kulttuurit, psykologia, viestintä, ihmisyys…

    Olen myös pohtinut, onko hyvä yhdistää ns. harrastusta ja työtä. Välillä tuntuu, että liikuntaa tulee liikaa ovista ja ikkunoista, jos opiskelenkin sitä, ja toisaalta olen kiinnostunut lähinnä vain lihaksen kasvattamisesta ja keholajeista enkä suoraan sanottuna jaksa nähdä vaivaa jonkun masurkan askelkuvioiden oppimiseen – saati opettamiseen.

    Miten siellä muualla? Kamppaileeko joku motivaation löytymisen kanssa? Onko joku vaihtanut menestyksekkäästi alaa? Miten tehdä työstä mielekästä? Onko harrastuksen ja työn yhdistäminen raskasta vai kulkevatko ne käsi kädessä?

  2. Itellä ihan samat ongelmat; väärä ala, ei kiinnosta… Kunpa olis rohkeutta kääntää kelkkaa, mutta tällä hetkellä tilanne on niin huono. Onko se koskaan hyvä? Ei varmaan. Kouluun pääseminenkin on jo itsessään niin haastava ja vaativa operaatio. Ehkä musta vielä joskus tulee se koneinsinööri ja kadun sitä lopun elämääni. 😀 Tai sitten meille molemmille käy hyvin, heh.

  3. Jessica: Kyllähän nykyään ilmeisesti tutkinnon voi räätälöidä omilla valinnoillaankin niin, että pystyy työllistymään melko laajalle, vai? Hei, koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä kokeilemaan uutta. Oot kyllä ihan oikeassa, että tuo opintoihin hakuprosessi on kyllä jo sellainen, että siihen tulee panostaa täysillä ja se haastaa…

    Olen pyrkinyt ajattelemaan niin, että vaikka kiinnostus on nollassa, mikään ei ole hukkaan heitettyä aikaa. Kaikenlainen opiskelu (tai tapauksessani opiskelemattomuus) avartaa ja ainakin sen jälkeen tietää, ettei yäk ainakaan tätä 😀

  4. Heheeei, täällä yks’ opintoja kaihtava! 😀 Tai jotenkin, ei se oma polku ole vielä yksinkertaisesti löytynyt. Tässä välillä onkin sitten tehty sellaista työtä, jonka kuvittelin viitisen vuotta sitten ”omakseni” (sosiaalisen painostuksen voima on valtava, sen vaan sanon…) ja joka loppujen lopuksi on tässä viimeisen puolen vuoden sisällä osoittautunut juuri siksi nimenomaan mitä EN halua tehdä. No, vahingosta viisastuneena ja sisuuntuneena oonkin nyt päättänyt ottaa uuden suunnan elämään ja suunnata takaisin koulunpenkille ensi syksynä, jos vaan pääsen sisään. Hei hei kylmä kova business-elämä, tervetuloa lapset ja luovuus!

    Mullakin on tullut ja mennyt noita introverttiys-kausia, mutta oon todennut sen, että se on johtunut ihan vaan ja ainoastaan siitä etten oo päässyt toteuttamaan itseäni enkä kulkemaan omia polkujani. Vähemmästäkin sitä ahdistuu ja jotenkin sitä kai kokee huonoja fiiliksiä siitä, että ei noudata sitä elämän peruskaavaa (opiskele, opiskele, työskentele, opiskele) ja jättäytyy pois arvostelevien silmien alta. Emansipaatiota tietyllä tapaa…

    No joo, ei taas päätä eikä häntää. Kyllä – mulla on myös ongelmia edelleenkin jäsentää asioita kokonaisuuksiksi, kiitos syksyllä koetelleen burn outin. Pikkuhiljaa. Ehkä mä jo keväällä osaan kehittää kokonaisen asiasisältöisen postauksenkin… Sitä odotellessa – valoisampia fiiliksiä sinne suunnalle! 🙂

  5. Olipa mukava lukea Minttu sun kuulumisia ja ajatuksia! Oon itekin koettanut pyristellä eroon kulkemasta muiden toiveiden mukaan, vaikka korkeakoulututkinnon suorittamisesta lähipiiri kyseleekin tuon tuosta. Rohkea päätös sulta lähteä opiskelemaan, toivotan paljon onnea hakuprosessiin ja toivottavasti pääset sisään! 🙂

    Välillä sitä tuleekin mietittyä, kenen toiveita ja esimerkkejä sitä elämässä toteuttaa. Vanhempien, sukulaisten, muiden tuttavien? Itsetutkiskelu on yllättävän vaikeata, ja se, mikä kiinnosti lukiossa, ei saata enää päälle parikymppisenä kiinnostaa enää ollenkaan. Entä kymmenen vuoden päästä? Kun pääsisi itsensä kanssa tutuiksi, selvittäisi, kuka minä olen, mikä tekee minut onnelliseksi, mitä asioita arvostan, se voisi viedä jo pitkälle. Ja että uskaltaisi olla rohkeasti juuri sellainen kun on.

    Uupumisesta toipuminen vie aikaa, sen olen todennut. Voimia siis sinne! Kevät tuo valoa ja antaa energiaa taas uudella tavalla. Ja reenaamisesta saa aina virtaa 😀 Kiitos positiivista sanoista!

  6. Tuleeko punttikisoja kevään ohjelmaan? Ehkä jopa Kalajoen SM-lava maaliskuun alussa. Kuuskolmosten tulosraja on 105 kg. Siinä olisi tavoitetta ja myös hieman vaihtelua treeneihin. 🙂

  7. Pekka: Voipi kyllä olla, että keskityn keväällä täysipäiväiseen bodaamiseen. Tuossa vaiheessa painokin alkaa todennäköisesti huidella jo viidenkympin puolella, ja kun reenikin on nyt ollut bodaustyyppistä, en osaa sanoa, kuinka työnnöt ja tempaukset kulkisivat. Hatunnosto kuitenkin kaikille punttaajille ja nostajille, jotka kisoihin menevät! 🙂

  8. Harrastan itse samaa lajia kuin sinäkin. Sun ajatukset ja pohdinnat ovat ihan suoraan kuin omiani. Vaikka blogeja lueskelen aika usein, olen aika huono kommentoimaan mihinkään. Laiskuutta kait. 😀

    Yhteiskunnan suorituspaineet on nykyään tosi kovat. Itsekkin olen työskennellyt kuntosalilla, mutta huomasin että muiden motivoiminen vei oman motivaation. Kannustappa siinä ihmistä, ja innosta innostumaan jos suoraan sanottuna toista ei kiinnosta p*skan vertaa. 😀 No, sama juttu koulun ja opiskelujen suhteen. Kyllähän niitä suorittaa, nimenomaan suorittaa. Mutta mikä on se juttu mikä itseä oikeasti kiinnostaa ja motivoi. Olis hieno löytää se asia.. Monttu auki voi sitäkin pohdiskella! Toisaalta olen huomannut, että itselleni raha ei todellakaan ratkaise. Pääasia, että edes jokseenkin tulee toimeen ja henkinen hyvinvointi siinä sivussa. Työlle en halua antaa koko elämää, tai ehkä jos se olisi intohimo. Sekin vähän hakusessa. Ainoa mikä oikeasti kiinnostaa, niin treenithän ne energiat vie. 😀

    Toisaalta sinänsä turha kirjoitus meikäläiseltä, mutta täysin samojen asioiden äärellä täälläkin painiskellaan. Mikäs se sitten kiinnostais. 😀 Helkkari! Jos yhtään lohduttaa…

  9. Jos sinun kirjoitus on turha, mitähän turinoita tämä koko blogi on täynnä 😀 Kyllä lohduttaa, kiitos viestistä!

    Innostuksen pitäisi aina lähteä itsestä. Ja se toisen innostaminen on haastavaa, vaatii aikaa ja kekseliäisyyttä saada toiselle onnistumisen elämys, saada huomaamaan, että hei, mähän oon ihan hyvä tässä ja tää onki kivaa.

    Asiaa puhut. Toisaalta monet pitävät fitnesstäkin jonkinlaisena suorittamisena tässä jo valmiiksi suorittajayhteiskunnassa, mutta toisaalta ainakin omalla ja varmasti useimpien harrastajien kohdalla se on omalähtöistä, nautittavaa puuhaa. Itse olen ainakin huomannut sen, että olen herkkä ja jotenkin yhteiskunnan kova painostus mennä tietyn muotin mukaan aiheuttavat juurikin tuota ahdistusta.

    Tulevaisuudessa varmasti yhä useampi haluaa panostaa henkiseen hyvinvointiin, luovuuteen, itselle tärkeiden asioiden toteuttamiseen, ei suorittamiseen ja rahan määrättömään keräämiseen.

    Löytöretkeä oman intohimon toteuttamiseen! Se on jo hienoa, että olet löytänyt treenaamiseen ja saat siitä hyvää oloa. Silloin ei muuta kuin keep going entistä hikisempää reeniä! 😀

  10. Ha. I feel you sister!
    Olen kampaaja, olen lisäksi korkeakoulututkinnon käynyt alalta jota en ikinä tule tekemään (fiksu veto!), olen käynyt himpun verran sosiaalipuolen opintoja. Opiskelujen ohessa olen siivonnut, ollut puhelintyttö ja varastomies. Tällä hetkellä tarvon märässä ja syvässä suossa kampaajayrittäjänä ja joka hel*******in päivä mietin, mitäpä sitä sitten seuraavaksi keksisi.
    Olispa mahetsuu voittaa lotossa tai naida rikas mies, joka rahoittaisi mielellään omia harrastuksia.
    Tai löytää duuni, missä saisi olla töissä about 5h per päivä ja vaihtelevasti toimistossa ja välillä taas ihmisten kanssa. Eikö olis kätevää?
    Tekis mieli repästä ja ottaa ilo irti vapaista päivistä, mutta siinäpä tekisi melkoisen henk.koht konkurssin ja näin 26-vuotiaana ei viitsi enää kinuta isän kukkaroista kolikoita ruokaan ja bensaan. hmmmmh…. ETTÄ NIIn…. what shall we do?

    -muropirkko

  11. Muropirkko: Vaihtoehtojahan on lukuisia ja niistä muutamia jo mainitsitkin, tässä koottuna:

    a) iskän kukkaro
    b) rikas aviopuoliso
    c) lottovoitto
    d) perintömiljönääriys
    e) downshifting ynnä muu hippeily
    f) sossun luukku
    g) pikavipit
    h) kaverin nurkissa eläminen
    i) dyykkaus

    Mutta ihan asiaan: yrittäjän tietysti hankala noin vaan lyödä luukkua oveen, mutta toisaalta, voisitko tehdä vähän vähemmän kampaajan hommia ja yrittää kouluttautua sivussa uuteen ammattiin? Itsekin haluaisin tehdä mahd. lyhyitä työpäiviä (kukapa ei :D) ja mielellään niin, että saisi itse sumplia työaikansa.

    Mutta jos joka päivä miettii, että pitäisi repäistä, niin silloin – ANNA PALAA! 🙂

  12. Hienoa juttua blogissanne 🙂 Keep goin’!

    Aina välillä kun mietin elämäni suuntaa ja valintojani, kuuntelen Alan Wattsia, tässä lyhyt pätkä: http://youtu.be/8nif01WZ9aI
    Toivottavasti inspiroi teitäkin!

    Itse olen lähdössä toteuttamaan unelmaani ja kiipeilemään mieheni kanssa Eurooppaan reilu puoleksi vuodeksi / vajaa vuodeksi. Joudun luopumaan paljosta, mutta mitä jos lähteminen olisi helppoa? Lähteminenhän olisi silloin itsestään selvää. Entä kun jättää ihanan kodin, työn, oman yrityksen, ihmiset tavoitellakseen unelmiaan ja kasvaakseen ihmisenä?

    ” — if you say that getting the money is the most important part then you will spend your life completely wasting your time. You will be doing things you don’t like doing in order to go on living, that is to go on doing things you don’t like doing.”

  13. Kiitos hurjasti, Maarit, ihan kyynel meinasi vierähtää, kun kuuntelen (taas) ihan liian herkässä mielentilassa tuota videota 🙂

    Aivan mahdottoman hieno ja rohkea päätös sulta, vau! Uskon, että saat taatusti paljon tilalle, ehkä jopa melkein enemmän kuin mistä luovuit. Upeaa, elämyksellistä aikaa Euroopassa teille molemmille! 🙂

    Tähän tuli mieleen sellainen jostain lukemani tarina, joka meni suunnilleen näin:

    Rikas amerikkalaismies lähti lomamatkalle. Siellä hän tapasi köyhän kalastajan. Rikas mies kertoi tälle, että paiskittuaan ensin töitä ja kerryttäneensä muhkeat eläkkeet hän kyllä muuttaisi tälle paratiisisaarelle, jossa aurinko paistaa ja ihmiset ovat iloisia ja alkaisi elää sellaista elämää, jota on aina toivonut.

    Siihen kalastaja: ”Niin. Minä saan joka päivä nauttia auringosta, elää rauhallisia päiviä, loikoilla riippukeinussani ja rupatella kiireettömästi ystävieni kanssa.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta