Uskalla erehtyä, uskalla oppia

Yläkropan hevitreeni. Olin käynyt mielessäni huolellisesti päivän harjoituksen kulun, painanut muistiini etukäteen liikkeiden järjestyksen, otteet, kahvat, sarjat, toistomäärät, palautukset. Lämmittelin huolella, hypin narua, tein voimapyörää, vartalonkiertoja, keppijumppaa. Puitteet hyvälle treenille olivat kohdallaan.

Ylätaljassa keskityin huolella tuomaan olkapäitä taakse ja kyynärpäitä kohti kylkiä. Rivakasti alas, hallitusti ylös. Selällä rutistaen. Sitten siirryin kulmasoutuun.
Sain ohjeita. Miksen tehnyt korokkeelta, saisin pidemmän venytysmatkan? Toin painoja liian ylös. Tuo alemmas. Anna lapojen venyä. Noin. Nyt näyttää hyvälle. Pohkeesi ovat muuten pienentyneet puolella, oletko huomannut?
Maastavetoon. Miksi myötäote? Koeta toinen käsi vastaotteessa. Remmit? Eihän siinä kädet ja forkut vahvistu. Kokeilepa ilman. Pääliikkeet pitäisi tehdä ensin. Ja mitä, miksi et enää tee painonnostoa? Lepoakin pitäisi olla enemmän, tuolla tahdilla olet ylikunnossa.
Päässäni pyöri. Sarjat olivat venyneet, palautukset menneet aivan liian pitkiksi. Tunsin, kuinka kiukku sisälläni kasvoi. Perkele, minä haluan nyt tehdä itse. Säikähdin itsekin, kuinka kyynelsilmin aloin vääntämään raivolla viimeiset toistot. Minä itse, minä jaksan, minä pystyn, minä tiedän. Koko loppuharjoituksen riuhdoin suuttuneena sarjat läpi.
Pukuhuoneessa hengitin syvään. Käteni tärisivät. Miksi olin niin tulistunut?
Toivon, että jokainen on itselleen armollinen. Ja hei, nyt jo hymyilyttää 🙂
Välillä on vaikea myöntää itsellensä virheet. Vaikea huomata, että parannettavaa olisi. Vaikea suodattaa satelevia ohjeita, kun jokaisella on omat neuvonsa. Mikä on oikein? Teenkö kaiken väärin? Onko jokainen aikaisempi treenini mennyt hukkaan?
Olen herkkä, kiltti, vakava, tosikko, vaativa. Äitini sanoo minulle aina, että otan asiat liian vakavasti. Olen ehkä ladannut itselleni liikaa vaatimuksia. Haluan itseltäni parasta.
Urheilu on minulle ehkä siksi niin rakas, että se vaatii henkistä kanttia. Ja se henkinen kantti mitataan silloin, kun pitää myöntää olevansa erehtyväinen. Tunnistin itsessäni jälleen sen piirteen, jossa verenmaku suussa tehdään kaikki vaikka päin seiniä. Se ei ole järkevää.
Kiitos, kun ohjeistatte minua. Oikeasti, se kulmasoutu varsinkin osui ja upposi päivän treenissä. Kiitos valmentajalle, johon luotan.
Otin tänään itselleni aikalisän. Huomenna on lepopäivä ja torstaina jälleen treeni. Lupaan höllentää otetta, etsiä rentouden, hyvän fiiliksen, uskoa ennen kaikkea itseeni ja tehdä parhaani. Virheitä tulee jatkossakin, huomaan ehkä tehneeni väärin, mutta ne ovat juuri niitä tilanteita, joissa kasvetaan. En usko, että silloin voin mennä pieleen.
minna

4 vastausta artikkeliin “Uskalla erehtyä, uskalla oppia”

  1. Ihminen on erehtyväinen, vaikka välillä sitä onkin pirun vaikea myöntää. Sitä luulee osaavansa kaiken ja kun se mukamas viisaampi opastaa, jumakauta se hatuttaa! Mutta, omalla kohalla voin rehellisesti sanoa että kun kerran opettelee kantapään kautta niin toisella kertaa on viisaampi.
    ite olen pirun kovapäinen, enkä herkästi anna periksi. Onnekseni omaan valmentajan, jonka auktoriteetti puree liiankin hyvin. Se mitä sanotaan tehdään ja ne muistetaan viimesen sarjan viimeseen toistoon. Treeniohjelma – ja päiväkirja on kuin raamattu. Kaikkea ei kuitenkaan tartteis ottaa niin kirjaimellisesti, saisin kuulemma käyttää myös maalaisjärkeä 😀 Mutta minkäs teet. Huh.. aamuista koitosta odottaen, ottaa nimittäin kinkku ja suklaa kyytiä!

  2. Nuuna: Kantapäät ovat täällä ruvilla 😀 Moni tämän lajin pariin hakeutunut tunnistaa varmasti itsestään noita kuvailemiasi piirteitä. Toisaalta pidän tuota kovapäisyyttä ihan positiivisenakin asiana, sitä, että haluaa yrittää itse eikä heti luovuta.

    Kun neuvojia riittäisi joka sormelle, on hyvä, että on valmentaja, johon tukeutua. Siksihän valmentaja on alun perin hommattu, että homma etenisi ilman omia kompurointikikkailusäätöjä. Täälläkin teen juuri niin kuin lapuissa lukee ja se käytännön työ, jota salilla touhuan, siinä saatan kuunnella kokeneemmilta salikävijöiltä vinkkejä, ja usein ne opastukset auttavat esim. juuri liikkeiden perillemenemisen löytämisessä. Kaiken kaikkiaan meininki on siis reipas ja kannustava treeneissä, mutta joskus liiaksi latautuneena sitä sitten kuitenkin ottaa (hyvääkin tarkoittavat) neuvot itseensä ja ärsyyntyy 😀

    No joo, pitäisi ehkä vähän rajoittaa näitä herkkiä avautumisia, en halua huomiota kerjätä, kaikki ok! 😀

    Kinkkukyytiä huomiselle, anna palaa! Vaikka sulla nyt mitään tarvetta olekaan minkään sulattamiseen… 😉

  3. Avautumiset on kuules ihan hyvästä. Johonkinhan sitä pittää päästä purkamaan mieltä. Luulen että tätä blogia lukevat arvostaa suunnattomasti niitä aitoja fiiliksiä mitä lajin harrastaminen/eläminen tuo. On jotenkin helpompaa avautua ihmisille keillä on miltei sama elämäntilanne meneillään. Ja voin kertoo Anu että kyllä sulateltavaa löytyy 😀

  4. No näinpä! Blogi onkin haluttu pitää silläkin uhalla rehtinä ja avoimena, paitsi että mieleltään järkkyneeksi ja psykoosivaarassa olevaksi leimautuminen on todennäköistä :D, niin myös siksi, että jokainen voisi samaistua tunteisiin, joita varmasti joka iikalla joskus herää – ja nimenomaan myös niihin vähän maailma murjoo -fiiliksiin.

    Se merkitsee kuitenkin, kuinka tunteet käsittelee ja mitä niistä oppii. Ja siksi on hurjan hienoa, kun täältä saa muilta tukea ja tsemppiä jatkaa 🙂

    P.S. Sulatteluja kannattaa miettiä vasta aikaisintaan uuden vuoden jälkeen 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta