Fitness – syömishäiriön korvike?

Joulunpyhien jälkeen käytiin taas vanhempien kanssa sanaharkkaa, mikä on normaalia ja mikä ei. Olen sotkuinen, en osaa pitää tavaroita järjestyksessä (tai se ei kiinnosta minua), kämpässäni vallitsee aina luova kaaos, en oikein harrasta normaaleja juttuja. Miksi ”rääkkään” itseäni, miksi muun perheeni ollessa ylipainoinen olen täynnä ”itsekuria”? Mikä on mennyt kasvatuksessa pieleen, miksi olen niin keskittynyt kropan muokkaamiseen? Olenko masentunut, itsetuhoinen?

Tiedän vain, että olen ollut joskus todella ahdistunut ja neuroottinen. Jokainen, joka tietää jotakin neurooseista, tietää, että niiden kimppu on moninainen. On tarkistamispakkoa, syömispakkoa, ajatuspakkoa, liikuntapakkoa… Pakko-oireilla peitetään ahdistusta. Hallitaan elämää. Tämän syvempää psykiatrin diagnoosia en anna, siihen ei minun tietomääräni riitä.

Olin surullinen keskustelusta. Edelleen syömishäiriöisen leima säilyy. Minulle on annettu nuoruudessa diagnoosina anoreksia, vaikka olen tunnistanut pikemminkin ortorektisia piirteitä. Olen koettanut käsitellä paljon purkamattomia asioita, jotka liittyivät hoitokäytäntöihin, ympäristön suhtautumiseen tilanteessani sekä tietysti siihen, kuinka koin koko hoitoprosessin. Viikottaiset punnitukset, kasvun seuranta, murrosiän myöhästyminen, kaiken kaikkiaan henkilökohtaisiin asioihini puuttuminen – en pitänyt niistä. Toki olen kiitollinen, että sain hoitoa, vaikken sitä silloin osannut arvostaa.

Löysin kännykästä vanhoja kuvia. Uuvutin itseni puolessa vuodessa totaalisesti, vaikka tarkoitukseni oli tavoitella lihaksikasta ja vahvaa kroppaa. Pakko ja ehdottomuus hallitsivat elämää, eikä liikunta- ja ruokamäärissä ollut mitään tolkkua. Vaikka moni voi olla eri mieltä, olen fitneksen avulla löytänyt aivan uuden suhtautumisen kehooni ja nimenomaan terveempään päin.

Onko fitness minulle uusi syömishäiriö? Vanhempieni ja ehkä monen lukijankin mielestä on. Selitä siinä sitten, että tämä punnitseminen on hei ihan normaalia. Ja että ei, ei ja ei, sitä yhtäkään mandariinia ei nyt dieetillä voi syödä.

Kysyin vuorostaan, onko ali- tai ylipaino normaalia. Onko normaalia syödä ahdistukseen, väsymykseen tai tylsyyteen ähkyyn asti, vaikkei edes nälätä? Piilotella syömisiään? Jättää aamupala välistä, jotta laihtuisi ja illalla syödä sitten nälkään koko jääkaappi? Hävetä tyhjiä suklaapatukoiden kääröjä? Seurata lehtien kummallisia paastodieettejä? Kituuttaa itseään alle 1000 kalorilla päivässä? Tuntea jatkuvasti sokerihampaan kolottavan? Juoda baarissa itsensä joka viikonloppu känniin ja bilettää? Olla liikkumatta ollenkaan tai sitten jumpata kolmella tunnilla peräkkäin? Miksi tänäkin uutena vuotena on tehty miljoonia lupauksia, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän elintapoihin ja niiden parantamiseen?

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Minulle liikunta on niin tärkeä osa, että tunnen oloni sairaaksi, ellen saa terveissä rajoissa liikkua. Ja levätä. Syödä niin, että kroppa toimii optimaalisesti. Tiedän, mikä ei ole järkevää syömistä ja milloin syöminen liittyy tunteisiin. En halua missään nimessä rääkätä itseäni, en olla neuroottinen, en ahdistunut, en sairaalloisen laiha, en sairaalloisen lihava.

Fitness elämäntapana edustaa minulle terveyttä ja hyvää oloa. Olen tuntenut sairauden ja pahan olon, siihen en halua koskaan palata.

minna

28 vastausta artikkeliin “Fitness – syömishäiriön korvike?”

  1. Kaikki ongelmat on kohdattava ja läpikäytävä. Olen kiitollinen, kun olen saanut jakaa avoimessa ilmapiirissä melko arkojakin asioita teidän lukijoiden kesken. Toivon, että jos siellä joku kamppailee samankaltaisten ongelmien kanssa, uskaltaa puuttua niihin ja muuttaa ajatus- ja käyttäytymistapojaan. Se on suunta kohti parempaa.

  2. Todella hyvä ja oikeasti täynnä asiaa oleva teksti! tunnistan tästä hyvin paljon piirteitä joita oli/on itselläni. Varsinkin se mikä tulee pakonomaisuuteen. Valmistaudun tällä hetkellä myös kevään kilpailuihin ja nämä piirteet ovat hieman jo jääneet, mutta väliläkin ne kummittelevat. Pitää vaan oppia elämään niiden kanssa =) ei muutakun tsemppiä kaikkeen! =)

  3. Anonyymi: Tsemppiä paljon sinnekin! 🙂 Uskon, että syömishäiriöitä sairastaneilla tietyt ajatuspiuhat kytkeytyvät päälle varsinkin ressaavissa elämäntilanteissa, mutta silloin pitää vaan muistuttaa itselle, ettei anna sairastuneen mielen määrätä tekemisiä.

    Huumori ja rentous ovat täällä auttaneet. Kaikelle pitää voida nauraa ja jos menee liian vakavaksi, niin silloin pitää laittaa vähän pläskiksi 😀

  4. Syömishäiriötä sairastaneen leima säilyy, niin totta! Minulle ei ole edes virallisesti ikinä diagnosoitu syömishäiriötä ja siitä huolimatta kohtaan jatkuvasti ”onkohan tuo nyt normaalia” -ihmettelyä perheenjäseniltäni, varsinkin kun on kyse liikkumisestani. Tämä kaikki siitä huolimatta, että uskon liikunnan olleen yksi merkittävimmistä tekijöistä toipumisprosessissani, toisin sanoen siinä, että alan hyväksyä oman kehoni sellaisena kun se on – sekä peilistä että puntarin lukemasta tarkasteltuna. Ja siitäkin huolimatta, että oma treenaamiseeni ei ole edes sen tavoitteellisempaa, kunhan nyt vain tykkään käydä salilla! Veljeni ja siskoni saavat liikkua vapaammin, ilman kulmien kurtistelua tai tuhahteluja. No, ymmärtäähän sen, huolissaan ovat vain. Mutta kyllä se silti saa ärsyttää! 🙂 Tsemppiä!

  5. Tosi hyvä teksti. itsellä vähän samanlaisia kokemuksia ja just tuo syömishäiriöisen leima tuntuu pysyvän aika tiukassa, tai oikeastaan se vaan kaivetaan jostain aina esille vaikka kaikki hyvin tietää etten sellaista hirviötä enää mukanani kanna. Onhan sulla kieltämättä aika tarkkaa ja monenmielestä jopa neuroottista tuon syömisen kanssa mm, mutta niin kauan kun se ei ole pakkomielteistä ja pysyy järkevänä, on se ihan ok, sanoi muut mitä hyvänsä. 🙂

  6. niin tuttua, niin tuttua! tosin mulla ei ole ollut syömishäiriötä, mutta vanhempieni suhtautuminen fitnekseen. ei ole kauaan kun sanoivat että olisi helpompaa viedä mut hoitoon jos olisin (huume)narkomaani.
    ja tämä ei ollut vitsi..ihan riitatilanteessa sanoivat

    siis sairaudeksi luokittelevat tämän mun elämäntavan..nice.
    (vaikka en ole vielä edes millään kisadieetillä jne)

    mun mielestä ihminen kyl ite tajuaa jossain vaiheessa jos oma juttu lähtee ns.lapasesta

    kilpa-urheilu on myös asia erikseen ja siinä ei keinoja kaihdeta

    mutta kuka määrittää hulluuden? koska joidenkin mielestä esim homoseksuaalisuus on sairaus.
    pitää pitää vain pää kylmänä koska mielipiteitä mahtuu tähän maailmaan. ja painotan myös ihmisen omaa arvostelukykyä ja vastuuta itsestään.

  7. Tällasista asioista, niinku monesta muustaki asiasta puhuminen on aina riski suuren yleisön edessä kun jollakin aina menee herne nenään ja tunteet kuohuu. Mutta mä tykkään näistä sun aivotuksista ja musta on hienoa että puet ne sanoiksi ja tekstiksi. Jos se olis samalla vähän terapiaa sulle, sekä kaikille meille lukijoille 🙂

  8. Hyvä teksti.
    Eilen sanoin juuri itse, että kyllä tiukkaakin tiukempi bodaus+dieetti, tai vastaavasti huippu-urheilu on tietyllä tavalla sairaalloista. Ajatus tuli mieleen kun Bull Mentula sanoi Jutan laihdutus-ohjelmassa ylipainoisesta ihmisestä : ” Hän ei näytä terveeltä!” Kuinka terveeltä Bull Mentula itse näyttää?

  9. Todella nappi teksti! Välillä loppuu ymmärrys omaa äitiä kohtaa joka jaksoi marmattaa silloin kun elin vaihetta etten liikkunut juuri ollenkaan ja nyt taas jaksetaa olla huolestuneita kun kuulemma rasitan itseäni liiallisella salilla huhkimisella?!?! Bullshittiä sanon minä… Eikös jokainen ihminen saa vain liikunnasta lisäenergiaa arkeen ja ihminen voi fyysisesti ja psyykkisestikkin hyvin kun tankkaa itseensä puhtaita ja vähän jalostettuja ruoka-aineita?!?! 😀
    Mutta vielä kerran kiitos taas hyvästä tekstistä 🙂

  10. Katri: Mummoni sanoi minulle, että kunhan olet itse vanhempi, ymmärrät vanhempiesi huolen 😀 Mutta aivan totta, jatkuva kommentointi tekemisiin ärsyttää. Oletko koettanut avata perheellesi esim. liikkumistasi ja siitä saatavia hyötyjä? Mä ainakin näytin meidän äipälle kaikkia fitnesskisailijoiden kuvia ja blogeja, myös kisakauden ulkopuolelta, ja sanoin, että kato nyt, kyllä ne ihan suht terveiltä ja täysjärkisiltä vaikuttaa. Tosin äiti ei edelleenkään sulata silikoneja 😀

    Anu: Kilpaurheilussa mennään aina sinne alueelle, jossa homma viedään vähän ylikin. Pää pitää pysyä kuitenkin kylmänä ja muistaa säilyttää terve suhtautuminen tekemisiin. Hienoa, että olet saanut karistettua mörön kannoilta 🙂

    Anonyymi: Kyllä mä ainakin olen joskus miettinyt, etten varmaan sairaalloiselta käyttäytymiseltäni olisi eronnut vaikkapa huumenarkomaanista tai alkoholistista… Olen täysin samaa mieltä pään kylmänä pitämisestä ja siitä, että itse tajuaa, siis realistisesti, missä mennään ja osaa tarkastella tekemisiään ulkopuoleltakin.

    Mua on aina kiehtonut hulluus. Fanaattisuuteen liittyy jostain syystä kielteinen sävy, vaikka itse koen sen myöskin suurena innostuneisuutena ja paneutuneisuutena tiettyyn juttuun. Tietysti intohimokin voi lipsahtaa tolkuuttomuuksiin asti tai saada kiihkomielisiä piirteitä, mutta jos se saa aikaan jotain suurta, tuottaa tekijälleen mielihyvää ja kaiken kaikkiaan pysyy sellaisissa rajoissa, joissa ei aleta sotimaan muiden ideologioita vastaan, näen sen positiivisena.

    Täältä ymmärrystä sinne! 🙂 (Hullu tukee toista hullua, heheh…)

    Marianna: Terapiaa kaikille! Olen ajatellut asian niin, että jos joku vetää, sitten vetää. Keholajit herättävät kuitenkin niin paljon asioita puolesta ja vastaan, ja niiden ympärillä pyörii paljon muutakin pohdittavaa kuin liikunta ja ruokavalio, kuten kehonkuva, itsetunto, korostunut ulkonäkökeskeisyys jne. Ymmärrän täysin, ettei kaikki sulata – eikä tarvitsekaan.

    Anonyymi: Huippu-urheilussa liikutaan aina siellä harmaalla alueella, jossa ei puhuta enää terveysliikunnasta ja keho voi herkästi mennä esim. ylikunnon puolelle. Uskon kilpaurheilijoiden ja ammattilaisten tiedostavan tämän. Terveyden voi luokitella monella tapaa, ja jokaisella on siitä omanlaisensa käsitys.

    Maiju: Äitiä vaan alkoi harmittaa, kun oma tyttö sai kammettua itsensä salille ja itse tuli vaan laiskoteltua 😀 No ei vaan, äideillä nyt on tapana huolehtia ja marmattaa aaaaaaivan kaikesta. Jatka samaa höyryä eteenpäin ja ensi kerralla pyydä äiti mukaan salille ja tarjoa treenin jälkeen heradrinkki superfoodi-mustikoilla höystettynä!

  11. Anoreksian diagnoosi perustuu pitkälti – melko koomisesti mielestäni, kun ottaa huomioon että kyseessä on psykologinen häiriö – fyysisiin oireisiin. Anoreksian katsotaan täyttyvän mm. jos paino on tippunut tietyn prosentuaalisen määrän ja jos menkat loppuu. Siksi sait ehkä anoreksiadiagnoosin, vaikka et ite oiskaan samaa mieltä(: T. pian valmistuva psykologinplanttu. Niin ja… kyllähän syömishäiriöihin, varsinkin anoreksiaan, liittyy se, ettei pidä itteensä sairaana. Hankalia määritelmiä. Anoreksiasta ei esim. tutkimusten kautta tiedetä ku pintaraapaisu, mikä on ihan helvetin säälittävää, koska se mitä tutkimus tietää vaikuttaa siihen, miten sh:tä hoidetaan. Oon puolestasi iloinen,että oot löytäny iloa elämään sairastamisen jälkeen. Ihana juttu. I feel you(:

  12. Terkut sinne, tuun sitten, kun valmistut, vastaanotolle 😀

    Päänsisäinenhän tuo sairaus on, se on selvä. Olen myös miettinyt, altistaako tietynlainen persoonallisuus käyttäytymiselle. Myöskin mielestäni kriteerien pitäisi olla psyykkisiä oireita, ei niinkään fyysisiä. Muutenkin sh:t ovat usein sekoitus eri sh:n piirteitä.

    Olin kyllä sairas ja edelleenkin ajattelussani on varmasti sellaista, esim. tiukka kontrolli vartaloon ja halu näyttää lihaksikkaalta. Jos hoitoon jotakin voisin sanoa, olisin toivonut paljon enemmän terapiaa ja erilaista suhtautumista painon tarkkailuun. Myös todella tiukka kontrolli vanhempia, koulun henkilökuntaa, terveydenhoitajia ja sairaalaa myöten ahdisti. Näistä olisi ollut hyvä saada keskustella enemmän.

  13. Oon samaa mieltä, että pitäis. Mutta kun ei noi suurin osa lääkäri-ihmisistä ja tutkijoista tajua, mistä on oikeesti kyse, ei sitte veelläkään… Painosta tulee ongelma varsinki siinä vaihees, ku ne alkaa kytätä sitä saamari. T. sama planttu

  14. Hyvää pohdintaa! Suoraan sanottuna sinua yhtään tuntematta ja psykiatrisen työhistorian omaavana saattaa olla, että hieman herätät minussa hoitajana ajatuksia siitä, mikä on ¨normaalia ja tervettä¨. Enkä osaa/eikä minun tarvitse siihen vastata tai kantaa ottaakkaan. Tämä kirjoitus vain herätti minussa paljon ajattelemista, kun olen viime aikoina fitneksen maailmaan tutustunut. Sen kuitenkin olen monesti nähnyt, että oma arvio itsestä/voinnista voi totaalisesti joskus heittää häränpyllyä, mutta painosanalla joskus. Kuka määrittelee mikä on normaalia ja millaista elämää ihmisen pitäisi elää? Olen oppinut ymmärtämään myös lähimmäisen näkökulmaa. Sairastuneen omaisen rooli on äärimmäisen raskas, joka sisältää erilaisia tunteita menettämisen pelosta raivoon ja rakkauteen. Uskon kuitenkin, että useimmiten ihminen itse syvimmässään tietää milloin menee överiksi, mutta on eriasia pystyykö sitä itselleen myöntämään ajoissa/koskaan.

  15. Sama plantt: Oli mulla ihan hauska terapiaheppu, hällä oli oikein sellainen iso parta, ihan kuin joulupukki. Yhdellä tapaamisella tarjosi oikein ison suklaakonvehdin. Olin ”oikein” iloinen ja söin väkinäinen hymy naamalla, ajattelin, että muuten ois ollut suora lähtö osastolle letkuihin. Ja vitsinä toimi aina: mikä on anorektikon lempiharrastus? Painonnosto. Haha. Oonhan mä siinäkin kisaillut.

    Aino: Hyvä olo on aika hyvä mittari. Toki sh:ssä ”hyvä olo” voi vääristyä esim. palkintona syömättömyydestä tai päättömästä liikunnasta, mutta kaiken kaikkiaan järkevä reeni ja siihen päälle maittava, ravitseva sapuska tuovat energisen fiiliksen.

    Anonyymi: Ihminenhän on taitava vaikka kuinka selittelemään itselleen ja ympäristölleen ja salailemaan viimeiseen asti sairautta. Minusta olisi erittäin mielenkiintoista tutustua muihin fitnessharrastajiin, heidän historioihinsa, millaisista lähtökohdista kumpuaa mielenkiinto kehon muokkaamiseen. Toisaalta uskon puhtaasti myös sen energisen olon, jonka liikkumisesta ja terveellisistä elintavoista saa, kannustavan saliharjoittelun pariin.

    Itsetutkiskelua olenkin käynyt paljon läpi ja pyrkinyt olemaan itselleni mahdollisimman rehellinen. Tiedostan sen, että haluan voimakkaasti saavuttaa lihaksikkaan vartalon. Missä överyyden raja menee? Haluan haastaa itseni, kilpailla, mutta tehdä sen järkevästi. Kilpaurheilu ei ole enää kuitenkaan terveysliikuntaa, joutuu miettimään tarkemmin reenejä ja ruokavaliota.

    Läheisiäni en halua syyllistää, ymmärrän, että toisaalta tuntee huolta, toisaalta ei ymmärrä. Vasta vanhemmuuden koettua uskon voivani ymmärtää, miltä huoli lapsesta tuntuu.

  16. Täällä yksi fitnesskilpailija, ja tausta vähän samantyyppinen kun sulla. Monta vuotta meni syvän masennuksen kourissa, olin lähestulkoon toimintakyvytön siihen aikaan. Nykyään oon iloinen että ylipäätänsä pystyn käymään salilla, koska sellainenkin ajanjakso on ollut, että en kerta kaikkiaan pystynyt poistumaan koko asunnostani, saatika mennyt ja kokeillut jotain ”uutta kivaa harrastusta” (perheen ehdotus masennuksen voittamiseksi… joo-o.) Masentuneen leima istuu edelleen tiukassa ja koen monesti että meidän perheen kesken olen aina se reppana joka on vähän hukassa ja pikkusen höperö. Ihan kun siitä masennuksesta oikein haluttaisi pitää kiinni vaikka en ole ollut enää vuosiin masentunut. Olen kokenut helpommaksi että en aina kerro kaikkia asioitani vanhemmilleni, olen aikuinen ihminen enkä tarvitse heidän lupaansa tai edes hyväksyntäänsä. Haluan tehdä asioita joista tulen onnelliseksi.

    En muista aikaa jolloin olisin ollut täysin tyytyväinen kehooni. Mielestäni olin aina läski. Olen ollut aikuisiällä todella hoikka 46 kiloinen ja sitten melkein 70 kiloinen (eikä mitään lihasmassaa tuo paino…) Syömistä en ole tietoisesti tuolloin kuitenkaan säännellyt, olen luultavasti vaan reagoinut henkistä olotilaani milloin syömällä liian vähän ja milloin liikaa, tiedostamatta. Fitnessharrastuksen myötä olen toki hoikistunut,mutta se on tullut vain sivutuotoksena siitä, että haluan kauniin pyöreät lihakset. Haluan olla terve, vahva, elinvoimainen, en haluakaan olla enää ”vaan laiha”. Siksi koen että olen henkisestikin terveempi kuin ehkä koskaan. En voi väittää olevani tyytyväinen kehooni vieläkään, koska niitä lihaksia tässä kasvattelen, mutta mielikuva miltä haluan näyttää on terveempi.

  17. Leimaaminen on ikävää, mutta huoli säilyy läheisillä pitkään. On hieno kuulla, että olet päässyt masennuksesta ja löytänyt salista iloa elämään 🙂

    Tunnistan kuvailemasi masentuneen olotilan ja henkisen tilan ja syömisen yhteyden. Oletkohan asettanut itsellesi liian kovia vaatimuksia? Mä oon tunnistanut niidenkin herkästi varsinkin aiemmin johtaneen itsesyytöksiin ja rankaisemisiin, jolloin mielikin on ollut maassa.

    Mulla on auttanut myös se, että vaikka olenkin tarkka syömisistäni ja kropastani, en oikeastaan jaksa välittää arjessa, miltä näytän. Vahva sisäinen motivaatio on se, mikä kannustaa ja loppupeleissä hommaa tehdään vain itseä varten. Nimenomaan niiden mielekkäiden asioiden tekeminen tekee onnelliseksi 🙂

  18. Todella asiaa täynnä oleva teksti. Tätä ihmettelyä saa lähinnä osakseen sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät ole asiaan / lajiin perehtyneitä. On jotenkin väärin pitää kirjaa syömisistään tai syödä prikulleen jonkun ohjeen mukaan. ”Ja ettäkö mitään ei saa syödä sen listan ohi? Eikö edes omenaa? Sairasta”. Niin tuttua. En enää itse jaksa kaikille edes alkaa selittämään, että miksi se yksi omenakin on kielletty.

    Tsemppiä! Täällä vasta aloitellaan.

  19. Nykyään on todella vaikea monilla esim. kaupassa käydessään kuulostella, mitä kroppa oikeasti tarvitsee ja mikä ruokamäärä on oikea, kun hyllytkin tursuavat megapakkauksia. Nälkäsignaaleja tulkitaan väärin ja syödään aivan liian isoja annoksia kerralla. Ihmiskroppakin on taloudellinen kone, se ei tarvitse koneiston pyörittämiseen kuin optimimäärän tavaraa kerrallaan. Tämän olen lajin varrella oppinut.

    Siksi minusta on ikävää, että jatkuvasti kuulee tuota teilaamista ruokavalion tarkkailusta. Tosiasiassa jokainen, joka elää tässä yhteiskunnassa, jossa on helppo sortua huonoihin valintoihin, vahingossakin, joutuu tarkkailemaan ainakin jonkun verran syömisiään, jos haluaa elää terveellisesti. Eikä siinä minusta ole mitään pahaa.

    Tsemppiä sinne! Kisadieetti on tarkka, sitä ei kaikki koskaan ymmärrä ja osan mielestä se on silkkaa häiriintyneisyyttä, mutta en enää täälläkään jaksa enää selittää 🙂

  20. Hei! Aivan mahtava blogi, ei voi muuta sanoa. Teksteissä on oikeasti ajatusta höystettynä sellaisella elämänasenteella mitä toivoisi enemmänkin ympärillään näkevänsä. Mielestäni tekstien välityksellä kulminoituu hyvin se ajatus, että projektissa on tärkeintä se matka, ei edes se lopputulos. Taistelu on se mikä antaa, kisapäivä on kuitenkin vain yksi päivä elämässä, joskin päämääränä ehdottoman tarpeellinen.

    Olisi kiva lukea lisää mitä oikeasti syötte päivittäin, ja mitä se on, mitä menee suusta alas sitten kun repsahdatte? ja meneekö sitä paljon? Kuinka paljon se tekee enemmän hallaa mielelle kuin itse dieetille?

    Hanna

  21. Hanna: Nimenomaan! Matka kasvattaa, tosin dieettimatka kutistaa, hehe, mutta aivan totta, niitä onnistumisen fiiliksiä saa koko projektin varrelta. Elämäntapa, sitähän tämä on.

    Päivittäin menee kananmunia, lähinnä valkuaisia, heraa, raejuustoa, maitorahkaa, kanaa, kalkkunaa, parsakaalia, oliiviöljyä, kaurahiutaleita, riisiä… Aivan siis perusruoka-aineita. En nyt puhuisi repsahduksista, mitään mättöä ei nyt koskaan tee kummemmin mieli. Hyvällä omatunnolla silloin tällöin jotain vapaampaa (siis kun olla dieetillä), kunnon pihvi, lohta, riisipuuroa ja hedelmäsoppaa, pähkinöitä ja kuivahedelmiä, lämmintä ruisleipää… Nyt on oppinut kohtuudessa herkkujenkin suhteen, eikä enää tankkaa ns. vaan päätä varten. Ja silloin kun nautitaan, nautitaan hyvällä mielellä 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta